Lokakuukin jo loppuu

Voi miten tämä syksy on vilahtanut nopeasti ohi. Lunta on jo maassa, onneksi ei sentään vielä meillä. Kun viikolla lähdin tavallista aikaisemmin liikkeelle, oli auton laseissa ehkä ensimmäistä kertaa tänä syksynä kauniita jääkukkia. Ne taitavatkin olla vielä kamerassa. Onneksi muistin, että lämmittimen johto pantiin takapaksiin keväällä eikä tarvinnut kynsillä raaputtaa jäätä laseista.

Joulufiilistelyyn pitäisi ehkä jo ryhtyä, mutta ei jotenkin huvita. Tai vietetään nyt ensin tämä pyhäinpäivä. Sitten isänpäivä ja ehkä sen jälkeen voi ruveta miettimään joululahjoja. Paketoin minä tänään kyllä yhden kirjan siltä varalta, että lapsenlapsi tulee onnittelemaan ukkia ja sattuu huomaamaan sen.

Tämäkin päivä menee kategoriaan vaivat ja valitukset, kun noita erilaisia väristyksiä sun muita rytmihäiriöitä on ollut tänäänkin. Yritän ottaa rauhallisesti ja imuroinkin vain vähän ja varovasti . Eilen tein kahden päivän ruoat eli kumpanakin päivänä syömme keitettyjä punajuuria ja kalkkunanfileetä. Pyhäinpäivänä syödään - meinasin kirjoittaa että pyhää ruokaa - mutta ei sentään. Ostimme hirrrmukalliin lampaanrullan, mutta kun se näytti niin hyvältä ja riittää taas kummaksikin päiväksi. Lisäkkeeksi riittävät keitetyt vihannekset ja ehkä vielä viimeiset punajuuret, ellei niitä pistellä tänään loppuun. Meillä syödään äärimmäisen harvoin perunaa, pastaa tai riisiä. Hiilihydraattittomalla dieetillä en sentään ole, sillä pistelen ainakin 4-5 palaa kokojyväleipää päivässä sekä annoksen kuituja vielä aamupalalla erikseen.

Otan diabeetikon ruokavalio-ohjeet kuitenkin ihan tosissani. Aloitin eilen ruokapäiväkirjan pidon. Pöydällä on vaaka, kynä ja vihko, johon merkkaan melkein gramman tarkkuudella kaiken suuhuni pistämän. Tosin ruokavalioni ei ainakaan eilen ja tänään ole ollut yhtään sen kummallisempi kuin toissapäivänäkään, mutta tuleepa ainakin dokumentteja. Niitä kuitenkin kysytään. Tätä ruokapäiväkirjaa olen pitänyt aikaisemminkin, mutta paino ei vaan laske, kirjasin sapuskat ylös tai en. Maallikon valistunut arvioni onkin, että sisuksissa on jotain aika sekaisin, mahdollisesti kilpirauhasen tai sitten jonkun muun takia. Mutta kun en syö karkkeja, en suklaata, en limuja, en sipsejä, en leivonnaisia, en jauhokastikkeita, en jälkiruokia, en sokeria, niin mitä hitsiä tässä enää voi ruoaklistastaan karsia? Kysyn vaan.

Piti lähteä maanantaina muutaman päivän reissuun; tapaamaan todella mukavia ihmisiä. Nyt tuntuu siltä, että en taida uskaltaa ajatellakaan monen tunnin istumista linja-autossa. Täytyy kai vielä miettiä ja kuulostella oloa.

Mukavia pyhiä joka tapauksessa meille kaikille! Ajattelin hoitaa seuraavaksi terveyttäni lasillisella punaviiniä. Tai kahdella.

Aika pysähtyy

 Otsikko hyppäsi jostain vanhasta luonnoksesta ja on kovin paljon dramaattisempi kuin mitä olisi tarkoituskaan ollut. Olkoot kuitenkin näin. Siis mitään hätää ei pitäisi kenelläkään olla, toivottavasti.

Kuva esittää sitä aurinkoista ihmistä, joka haluaisin olla. Ei tämä akkarähjä, jota suunnilleen kaikki keksimäni vaivat jos eivät vaivaa fyysisesti, niin ainakin askarruttavat päässä. Ei nyt ihan sentään pidä liioitella, mutta pian mulla on yhtä monta pilleriä kuin 86-vuotiaalla äidillä otettavana päivittäin.

Ehkä se vaan on niin, että ihminen korjaa tasan sitä, mitä on niittänyt. Vuosikymmenten työpaineet, kiire ja stressi milloin isompana, milloin pienempänä meni silloin, kun oli vaan painettava. Nyt on aikaa pysähtyä - aikakin pysähtyy, mutta samalla pysähtyessä ehtivät myös vaivat takertua. Verenpainetaudista ja kolesteroleista se alkoi ja aina vaan tulee uutta.

Lääkärikäynti toi tuloksia kilpirauhas-, kolesteroli- ja sokerikokeista. Kolesterolit olivat o.k. eli lääkkeet tepsivät. Verenpaineet ovat myös lääkkeilläni saatu hyvälle mallille. Pääsin vihdoin ja viimein kilpirauhaskokeeseen. Niinhän asiat ovat, että arvot näyttävät vajaatoimintaa, sitä joka mm. nostaa painoa, väsyttää, turvottaa, kuivattaa ihoa. Tuttuja oireita kaikki, joista ex-tohtori oli hyvin tietoinen ja puhuikin kokeesta, muttei koskaan saanut lähetettä tehtyä. Lääkitystä ei vielä aloitettu, vaan otetaan vielä yksi koe puolen vuoden päästä. Miksen minä, erinomainen köökkitohtori tätä itse keksinyt? Sen olen ihan varmasti tiennyt, vaan en osannut lääkärille todisella, että jotain on pielessä, mut kun tietäs mitä. Tässä ehkä yksi selitys. Toinen selitys ovat sokeriarvot, jotka nekin ovat hiinä ja hiinä.

Tytär, tämä laiha luikku, kertoi joku aika sitten, että oli ollut kilpirauhaskokeessa. En tässä kaikessa tohinassa ole muistanut kysyä, joko hän on jutellut tuloksista lääkärin kanssa. Jos minulla on vajaata, niin ehkäpä hänellä on liikaa toimintaa? Se olisi yksi mahdollisuus laihtumiseenkin. - Omat diagnoosit ovat vaarallisia, mutta kukapa omat tuntemukset paremmin tietäisi? Niitä vain on niin pihkuran vaikea määritellä tai edes sanoin kuvailla.  Jos meillä olisi paksu vanhanajan lääkärikirja, niin sitä varmaan plaraisin kaiket illat.

Kieltämättä tytön “kotikutoinen diagnoosini” tuli vastaan vasta tänään nettilääkärin palstoilta, kun tutkin omia asioitani. Meillä on fiksusti Duodecimin Terveyskirjasto kaupungin nettisivuilla. Muistaakseni se oli hanke, jossa ainakin Sitra oli mukana rahoittajana. Toivottavasti rahaa järjestyy tulevaisuudessakin, sillä sivuilta löytyy paljon luotettavaa tietoa eri sairauksista yms. www.terveyskirjasto.fi osoitteesta pääsee sinne suoraan.

Eipä mullakaan vaivat tähän loppuneet, vaan kuten edellisissä kommenteissakin jo kerroin, olet oppinut tietämään, mitä ovat rytmihäiriöt. Onneksi lääkäri kuuli ylimääräisen lyönnin ja laittoin siltä istumalta EKG:hen, joka olikin naapurihuoneessa ihan minua odottamassa. Kun yleensä yksikään oire ei esiinny tutkimuksen aikana, niin nyt sydämeni osasi hoitaa hommansa ja nauhalle tuli nättiä kuvaa rytmihäiriöisestä sydämestä. Kammioextra, sanoi lääkäri ja neuvoi palaamaan asiaan heti paikalla, jos tulee rintakipuja tai oikein tiheään tuota muljahtelua. Jo siitä päättelin, että ei tämä vallan vaaratonta taida olla, mutta lääkäri vakuutti, että tämän päivän tietojen perusteella se ei ole vielä vaarallistakaan. Mutta jos tarvetta ilmenee, passittaa tämä ihana uusi lääkärini minut sisätautilääkärille. Jos en heitä veiviäni ennen sitä. - Sitä en aio tehdä! Tai eihän se minun tahtomisistani ja tekemisistäni ole kiinni. Eipä ollenkaan.

Painonpudotukseen olen käyttänyt kuukauden verran lääkettä, juuri sitä, joka meni myyntikieltoon. Harmin paikka, sillä se tuntui sopivan hyvin ja painokin lähti vähän jo putoamaan. Jos en saa sitä lisää - reseptillä on vielä - niin sitten alkaa D:llä alkavan taudin lääkitys ja se tuntuu jotenkin vielä peruuttamattomammalta. Liikkuminenkin tekisi hyvä, tiätty, mutta kipeillä nivelillä ja selällä se ei aina oikein inspiroi. Siis pohja ja perustahan on tietysti ruokavalio ja siitä yritän pitää kiinni, tarkkaankin, mutta onhan näitä lipsuja. Nyt kai on pidettävä kurinpalautusta ittelle.

Mikä neuvoksi?

Tulin itselleni vielä yökylään, kun ensin naputtelin yhtä juttua muutaman tunnin - ei, en ole kirjoittamassa romaania enkä pienempiäkään hengentuotteita, vaan ihan muuta, sukututkimukseen liittyvää tekstiä, jonka kopioin nimenomaan omalle koneelleni kun samalla hahmotan asiaa itselleni. Nyt kyllä alkaa uni olla jo silmässä, mutta yksi juttu vielä.

 Ongelma on pyörinyt koko illan päässäni. Tyttö kävi ja yhtäkkiä oikein kauhistuin sitä, miten laihaksi hän on käynyt. Minusta ei ole oikeaa se, että lähes 25-vuotias nainen on joka suunnasta ohut kuin höylätty lauta. Välimme ovat hyvät, mutta ehkä eivät niin läheiset, että arvaisin ottaa asiaa puheeksi. Äitinsä kanssa välit eivät ole lähelläkään sellaisia, että olisi edes pienimpiäkään mahdollisuuksia keskustella. Eli puhevälejä ei ole missään tapauksessa. Voin tietysti toivoa hartaasti, että äiti hoksaisi asian itse ja ottaisi sen lapsensa kanssa puheeksi.

Yritin jo viritellä keskustelua isänsä kanssa asiasta, mutta olishan tuo pitänyt arvata: ylikäymättömiä tabuja ovat kaikki lapsikullan olevat, tulevat ja kai menneetkin vaivat. Ei häntä mikään vaivaa! Jotkut muut vain ovat niin lihavia, etteivät edes enää ymmärrä, mikä on normaalia! Voi pentele!

Niinpä niin. En ymmärrä, mitä voin tehdä. Tyttö tekee rankkaa fyysistä työtä ja epäilen vahvasti, että hän syö liian vähän ja yksipuolinen ruokavalio koostuu suunnilleen nuudeleista. Yritämme tietysti ruokkia häntä meilläkin, mutta kun tämä ei ole kuitenkaan mikään ravintola, jonne voi joka päivä tulla ja mennä miten sattuu.

Tästä ei hyvä seuraa, mutta mitä ihmettä mä teen? - Ei se tässä ratkea ja minä menen aamulla keskustelemaan lääkärini kanssa siitä vastakkaisesta ongelmasta, johon miehenikin katsoi asiakseen viitata eli

nyt kiireesti nukkumaan! Virhietäkin olen tässä jo kolmatta kertaa julkaisun jälkeen korjaamassa, sorry. Mutta neuvoja kuuntelen mielelläni.

Piukat paikat?

Vaalitulokset tuli vahdittua. Oma ehdokkaani pääsi hyvälle varasijalle, eikä varmaan tarkistuslaskentakaan tuo valtuustopaikkaa, mutta ehkä lautakuntapaikkoja kuitenkin heltiää. Kävin säännöllisin väliajoin hermostuttamassa mieheni hihkumalla tuloksia. “No, sekin on tippumassa, hyvä!” “Harmin paikka, tiukalle vetää, ei taida mennä läpi!” Siis istuin ensin telkkarin ääressä, sitten tietokoneella ja kummassakin tapauksessa eri huoneessa kuin telekkaria inhoava rakas puolisoni.

Illalla oli pakko lopettaa syöminen ja juominen jo kahdeksalta ja jatkaa paastoa aamun labrakokeisiin asti. Tällä kertaa ei paasto tehnyt oloa lainkaan heikoksi, mutta johtui varmaan siitäkin, että astelin suoraan kokeisiin eikä tarvinnut istua missään käytävällä jonottamassa. Kas, vaihdoin yksityiselle. Pelkäsin vähän etukäteen, miten karmea lasku kokeista tuleekaan, mutta vähemmän kuitenkin tuli kuin ennakoin. Suonet olivat kyllä kovin piukat, mutta saatiinhan sitä verta sentään lopulta tarvittava määrä.

Ne varsinaiset Piukat paikat olivat kylläkin jo eilen teatterissa  http://www.jarvenpaanteatteri.fi.  Teatteria pyörittää pieni, mutta varsin ammattitaitoinen harrastajajoukko, joka on saanut valtakunnallistakin mainetta produktioillaan. Nautimme hauskasta :-) illasta isossa Sibelius-salissa, joka olikin kai viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. Oli näet ensi-ilta.

Vedetty on

Viiva

Vanha kunnon klisee: viiva on vedetty. Äänestyspaikalla oli hyvin hiljaista parhaaseen päiväkävelyn aikaan, mutta kuka sitä nyt tällaisella ilmalla kävelylle lähtisi, jos ei tuntisi velvollisuudekseen, oikeastaan ilokseen käyttää äänioikeutta. Mekin kyllä viiletimme autolta koululle niin nopeasti kuin pääsimme. Virkailijoista emme tunteneet yhtäkään, mutta hih, sain värvättyä miehen äänestämään omaa ehdokastani. Hän on samaa mieltä: mummuja ja paappoja ei enää meidän tarvitse äänestää, sillä he saavat muutenkin ihan liikaa kannatusta.

Talviaika alkaa syysmyrskyn merkeissä. Heräsin jo aamulla kattopeltien paukkumiseen, mutta onneksi toistaiseksi kaikki vanhat pihapuut ovat vielä pystyssä ja katot paikoillaan. Tuntuu kurjalta siirtää kelloja, kun muutenkin on pimeää. Huomisen aamun kellonsoitto on luku sinänsä, sillä labrakokeet odottavat jo kahdeksalta enkä illalla saa enää syödä mitään. Siis kahdentoista tunnin paasto on tiedossa. Miten ihmeessä sen saa yhdistettyä vaalivalvojaisten kanssa? Unohdin koko paaston ja varasimme vähän viiniäkin illaksi, mutta sekin voi jäädä minulta melkein juomatta.

Tällaisia kuulumisia tänään

Törkeys huipussaan! Itse asiassa otin kuvan jo pari viikkoa sitten tästä isosta pakusta, joka reippaasti oli ajanut invapaikan viereiselle paikalle niin että esti varmasti myös invapaikan käytön. Tämä on kai kuvattu samasta paikasta, johon ex-ulkoministeri oli edellisellä viikolla parkkeerannut oman autonsa mennessään ihan vaan äkkiä ostamaan perheelle hedelmiä vai oliko se nyt pankkiautomaatilla käydäkseen. Invapaikkojen käytöstä on säännöllisesti kirjoituksia yleisönosastoilla.

Parkkipaikkoja ei yleensäkään ole tarpeeksi ja ainakin meidän kaupungissa vähennetään niitäkin vähiä kaiken aikaa ja ensimmäiseksi invapaikoista. On tietysti hienoa, kun kaupunkeja koristellaan ja komistetaan erilaisilla istutuksilla, kiveyksillä ja ties millä pysteillä, mutta aina huono juttu kun se tehdään huonojalkaisten ja invalidien kustannuksella. Hyväkinttuioen ei voi edes kuvitella, miten vaikeaa on kulkea asioilla, jos jalat pettävät alta. Tai jos kainalossa on yksi - kaksi muksua ja kauppakassi hampaissa… En missään nimessä vastusta julkista liikennettä, mutta kun se ei ulota palvelujaan joka paikkaan eivätkä kaikki pysty palveluita hyödyntämään esimerkiksi juuri omien liikkumisvaikeuksiensa takia. Julkista liikennettäkään ei siirrytä käyttämään sillä, että viedään parkkipaikaat ihmisisltä.

Kannattaa siis ihan vakavasti miettiä, kenelle äänensä antaa. Tärkeintä on kumminkin antaa äänensä siitökin huolimatta, että huomiselle vaalipäivälle on ennustettu jo aamusta alkaen hirmuista myräkkää :-(  . Toivottavasti kaikki säätieteilijät ovat oikein väärästä. Sähkökatkoksiakin pelätään. Toivottavasti ei kuitenkaan tule ämmiä ja äkeitä ihan taivaan täydeltä, etteivät ihmiset vain sen takia jättäisi äänestämättä. Minulle se olisikin ensimmäinen kerta… Ei vaiskaan, ilman muuta me molemmat aiomme käyttää äänioikeuttamme, kun sellainen kerran meillä on.

Kävin tarkistamassa vaalikoneelta, että ajattelemani ehdokas, siis tämä joka ei ole tavallisesti kannattamani puolueen riveissä, edustaa ajatuksiltaan ja ehkä arvoiltaankin kanssani saman tapaisia näkemyksiä. Ainakaan suurempia ristiriitoja ei näyttäisi olevan tuon yhden konekyselyn perusteella. Lisäksi olen ollut yhteydessä tähän nuorehkoon naisvaltuutettuun jo aikaisemmin eräissä ongelmissa ja saanut erittäin hyviä vastauksia. Ainakin voin sanoa, että minulla on ollut henkilökohtainen edustaja valtuustossa. Toivon tietysti, että näin olisi jatkossakin. Kandidaattini takia, kuten tietysti yleisestä mielenkiinnostakin vaaliasiaa kohtaan tarkoitukseni olisi  huomenna istua tiiviisti koko ilta seuraamassa vaalituloksia.

Iloa ilon päälle

Loistava täysikuu on viime viikolta, mutta se sopii paremmin kuin hyvin tämän päivän tunnelmiin. Mies lähti aamulla aluesairaalaan “kuulemaan tuomiotaan”.  Tässä voi vaimokin nyt iloisena hehkutella, kun diagnoosiksi vahvistui lievä astma sen sijaan että olisi todettu esimerkiksi keuhkosyöpä tai keuhkoahtaumatauti tai paha sydänvika tai… onhan noita vaihtoehtoja olemassa. Lääkkeet kuitenkin vaihdettiin ja kävimme hakemassa uudet - hintavat - äsken jo apteekista. Seuraava käynti on puolen vuoden päästä ellei nyt sitten jotain uutta ilmene muiden spesialistien mielestä. Hyvä kuitenkin näin. Kumpikin jännitimme asiaa aika tavalla, etenkin kun vastassa olisi voinut olla mitä tahansa. Astma, joka sekin tietysti on ihan oikeasti vakavasti otettava sairaus, tuntuu jotenkin helpolta taudilta. Mies kiitteli sairaalaa vuolaasti saamastaan hyvästä palvelusta. Palvelu on joka käynnillä ollut yhtä miellyttävää.

Nyt päivä tuntuu kaikin tavoin aurinkoiselta. (Vai sanoisinko peräti kuiselta? Tuo kuva näköjään on otettu sisältä, sillä tuo tumma vinokaistale on meidän ikkunan takana oleva vanhan pihapihlajan runko. Runko on kaksihaarainen. Kuun kuvaaminen noiden paksujen haarojen ja oksien välistä on aina vähän kuin onnenkauppaa. - Ihan oikeasti päivä onkin tänään aurinkoinen.

Toinen maailma, toinen osa

Epäröin ensin kirjoittaa yhtään mitään ruotsalaisen Iris Johanssonin teoksesta Toinen maailma jonka tunnen - autistin tarina. Lainakirja on kuitenkin palautettava vielä tällä viikolla ja siksi teen muutamasta puhuttelevasta kohdasta tai seikasta itselleni “muistilapun”, aivan kuten Iriskin. Varsinaiseen kirja-arvosteluun minun resurssini eivät riitä, mutta siteeraan joitakin kauppaleita suoraan kirjasta. Sehän on sallittua. Nyt kun olen lukenut teoksen loppuun, en voi muuta kuin lämpimästi suositella tätä luettavaksi. Tästä tulee pitkä kirjoitus…

Iriksen äiti oli menettänyt vauvana oman äitinsä  ja tiesi, ettei pysty solmimaan kontaktia pikkulapsiin. Siksi isä, joka oli hyvin lapsirakas, olikin jo etukäteen luvannut huolehtia perheen pienokaisista. Iris kirjoittaa: “Olin lapsi, joka ei päästänyt äännähdystäkään. Lapsi, joka oli hereillä kaiken aikaa kun muutkin olivat hereillä, mutta joka ei ottanut kontaktia ympäristöönsä. - Äiti on kertonut, että hänen odottaessaan minua hänen tuberkuloosinsa puhkesi uudestaan ja hänen piti matkustaa sairaalaan saamaan hoitoja. Kun minä synnyin, hän ei saanut nähdä minua tai koskea minua.”  Iris vietiin varmuuden vuoksi muualle rokotettavaksi ja kun hänet tuotiin kolmen vuorokauden eron jälkeen takaisin kotiin, huusi hän kuin “pistetty sika”. Kun äiti kääntyi pois ja huudahti: “Voi, eeei”, vaikeni Iris eikä enää näyttänyt merkkejä mistään tarpeista. 

“Äiti kertoi tämän minulle ollessani jo aikuinen, ymmärtämättä että lapsessa on jotakin vikaa, jos se lakkaa ottamasta kontaktia vain siksi, että äiti pelkää sen tarpeita. Voi olla, että rokotuksessa oli syy. Voi olla, että kolmen vuorokauden erolla oli merkitystä. Ehkä oli niin, että minun rakenteessani oli heikkoutta, joka puhkesi esiin noissa olosuhteissa. Ehkä se oli kaikkien noiden asioiden summa.” Isä huolehtikin sen jälkeen lapsesta. Hän ymmäsi, että jokin oli vialla, kun lapsi ei leikkinyt eikä ollut kiinnostunut ympäristöstä, ei huutanut tarpeitaan julki eikä ollut vuorovaikutuksessa kenenkään kanssa.

Myöhemmin kirjan loppuosassa Johansson kirjoittaa lapsuuden ensikokemuksistaan näin: “Minua on elämässäni raa´asti estetty joutumasta symbioosiin äitini kanssa. Kun synnyin, hän torjui minut julmasti, ja minä pelästyin niin, että vajosin tyhjyyteen. Ja koska minulla oli alttiutta autismiin, en enää palannut sieltä koettuani sen torjunnan, enkä tehnyt niin kuin lapsi ilman autismitaipumusta olisi tehnyt: huutanut täyttä kurkkua, kunnes joku olisi tullut avukseni. Sen sijaan jäin elämäni kolmeksi ensimmäiseksi vuodeksi tyhjyyden tilaan, jossa ihmiset olivat vain yksityiskohtia, eivät yhteyksiä.”

Pikku-Iris eli kahdessa todellisuudessa. “Ulkoinen elämä - se mitä yleensä ajatellaan, kun puhutaan elämästä, ja mistä useimmat ovat samaa mieltä: syömisestä, nukkumisesta, koulunkäynnistä, perheen perustamisesta ja yhteiskunnan jäsenenä olemisesta - sen arvosta en tiennyt mitään kymmenenä ensimmäisenä elinvuotenani. Minä kutsuin sitä tavalliseksi todellisuudeksi tai tavalliseksi maailmaksi. Minulla oli toinen kotipaikka ja toinen maailma, jonka tunsin. Se oli valoisa ja värikäs tila, jossa sain olla oma itseni kaikkialla ja jota kutsuin nimillä Ulkona tai oikea todellisuus tai todellinen maailma tai aineeton.”

“Minun kokemukseni eivät ole totta tai valhetta, ne ovat vain ilmiöitä joita koetaan. Yhtä vähänkuin voi sanoa, että sää on totta tai valhetta, voi sanoa, että kokemukset aineettomasta - oikea todellisuus - olisivat totta tai valhetta, ne vain ovat. Niistä voi kertoa ihmiselle, jonka mieli on avoin. Jotkut voivat nähdä aineettoman maailman ja tietävät siitä jotakin, jotkut taas eivät.” Iris pystyi siis liikkumaan tilasta toiseen, tavallisen Iriksen ruumiista läpinäkyvään Irikseen ja joskus myös näiden välissä olevaan tilaan. “Siihen tilaan ei voi jäädä, se on vain siirtymätila, mutta siinä tuntuu toisenlainen keveys kuin ruumiissa.”

Monet sanoivat, että Iris oli psyykkisesti sairas tai kehitysvammainen, mutta sitä hänen isänsä ei suostunut hyväksymään. Isä myös tiesi, että lapsi kykeni erottamaan nämä maailmat tarvittaessa toisistaan ja tiesi aina, tapahtuivatko asiat tavallisessa maailmassa vai ulkona oikeassa. Ulkona hänellä oli myös kaksi ystävää, Slire ja Skydde. Nämä kolme leijuivat ja kieppuivat missä ja miten tahansa, vaikka hevosen jalkojen ympärillä tai haravakoneen piikeissä. Joskus he laskettelivat ylös ja alas liukua pitkin kirkontornia. He pallottelivat ajatuksilla, kääntelivät ja vääntelivät hahmojaan ja mikä merkillisintä - Slire ja Skydde opettivat Iriskselle monia asioita tavallisesta maailmasta. “Minä tiedän, että kun olen heidän kanssa, elämäni on kokonaista ja aitoa. Silloin minä ymmärrän kaiken eikä mikään ole epämiellyttävää. Kaikki on valaistua, mikään ei ole väärin tai tyhmää, ja on kun kaikki ikävä ja kaipuu katoaisivat. Kaikki mikä tuntuu kipeältä Iriksen ruumiissa, on poissa. Minä tiedän, että se on olemassa, mutta se ei tee mitään, kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Muilla ihmisillä on tapana, varsinkin jos he ovat peloissaan, sanoa ja tehdä minulle asioita, jotka tekevät kipeää ruumiissani. Siitä syntyy sietämätön palo, tuntuu kuin räjähtäisin, kuin koko ruumis revittäisiin riekaleiksi. Silloin minut valtaa hysteria, minä huudan, kiljun, potkin, puren, heittäydun maahan, hakkaan päälläni ja yritän saada kivun loppumaan ruumiissani. Se onnistuu yleensä, jos saan keinutella hetken. Silloin pääsen Ulos ja maailma on taas hyvä.”

Tyttö rakasti hautajaisia. “Siellä oli paljon väkeä, joka oli kerääntynyt arkun ympärille. Läpinäkymättömät olivat aina pukeutuneet mustiin ja seisoivat siinä missä seisoivat. Läpinäkyvillä oli erivärisiä vaatteita ja hiukset kammattu ylös, ja he kulkivat kuolleen kanssa ympäriinsä. He eivät välittäneet papista eivätkä mustapukuisista vaan liikkuivat toistensa ja kuolleen seurassa. Mustapukuiset olivat papin atmosfäärissä. Tämä oli aina tytölle juhlahetki, koska he itkivät ja tulivat sillä tavavoin ymmärrettäviksi.”

“Tytön maailmassa kaikki oli yksinkertaista. Vain se mikä tapahtui parhaillaan, oli olemassa. Mikään muu ei häirinnyt, vaan kaikki oli juuri niin kuin oli. Tyttö uskoi, että kaikki osasivat kaikkea ja että kaikki osasivat enemmän kuin hän, niin että hän voi oppia heiltä. Hänestä oli mukava oppia, saada tietää lisää, kerätä asioita sisäänsä ja tehdä listoja. Sijoittaa asioita ja esineitä omiin karttoihinsa ja seurata sitten niitä.”

Vuonna 1945 syntynyt Johansson on nykyisin arvostettu luennoitsija. Kaksitoistavuotiaana hän alkoi itse pyrkiä ulos suljetusta maailmastaan. Kansakoulun jälkeen hän oli työssä kampaamossa ja opiskeli myöhemmin mm. uskonnonfilosiofiaa, kasvatustiedettä ja psykologiaa. Hänen harvinainen kykynsä tulkita ihmisten mielentiloja on johtanut hänet nykyiseen ammattiinsa kommunikaatio-ongelmaisten yksilöiden ja ryhmien ohjaajana , kerrotaan kirjan kansiliepeessä.

Johansson opastaa vanhempia mm. näin: “Me, joilla on kommunikaatio-ongelmia, emme pysty sopeutumaan, se ei vain onnistu. Me emme pysty oppimaan tavanomaisella tavalla.” Hän toteaa, että autistisella lapsella ei ole mitään ongelmia siinä, mitä koulussa opetetaan, he vain eivät kykene vastaamaan opettajalle tai kertomaan mitä osaavat siten kuin yleensä oletetaan. Voimme olla miten älykkäitä tahansa, mutta emme silti pysty käyttämään älykkyyttämme normaalilla tavalla.” Johansson toteaakin, että moni autisti on täysin kykenevä käymään tavallista koulua. Myöskään päiväkodissa ei pitäisi aliarvioida autistisen lapsen älykkyyttä. Se ei eroa muiden lasten älykkyydestä, vaan ero on siinä, ettei lapsi osaa kommunikoida. Hyvin usein lapsen puhumattomuus johtuu siitä, ettei tietoisuuden ja puhe-elinten välillä kulje impulsseja. Joillakin lapsilla ei ole edellytyksíä tähän kytkentääm, mutta monilla on, ja heidät on mahdollista stimuloida puhumaan.

Ja lopuksi vielä tämä: “Vanhempana sinun täytyy luopua odotuksista, että lapsesta tulisi jotakin, ja sinun pitää sen sijaan oppia näkemään, että lapsi on se persoona joka on, ja ottaa selville, miten paljon apua lapsi tarvitsee. Me kommunikaatiovaikeuksista kärsivät tarvitsemme lisäkäsiä, me tarvitsemme aina apua niissä asioissa, joita emme itse osaa. Tämä apu ei ole meidän hemmottelemistamme, vaan se on välttämättömyys. Melkein kaikki vanhemmat pelkäävät hemmottelevansa liikaa lastaan, mutta niin ei ole.”

Katto pään päälle

Olimme eilen ja toissa päivänä aika apealla mielellä, kun tuntui että lapsiraukan elämä on ihan palasina. Kaikkein pahimmalta tuntui, kun hän surkeana valitti muiden ongelmiensa lisäksi vielä kodittomuuttaankin. Oikein sääliksi kävi. Kämpästä hänellä oli jo jotain hajua. Me kannustimmekin häntä kovasti ottamaan mainittu pikku-yksiö, jos suinkin vain sen saa. Onpahan sitten ainakin joku kämppä, josta käsin voi mahdollisesti ruveta etsimään parempaa. Ennen kaikkea koti on koti, vaikka vaatimatonkin. Tietenkään hän ei olisi  joutunut ihan kuusen juurelle, koska aina me tai äitinsä antaisimme jonkun tilapäissuojan. Se vain ei ole aikuisen naisen elämää, että luuhaa vanhempiensa nurkissa. Aikaisemmin tiedossa ollut todella kiva, mutta kalliimpi asunto oli yllättäen mennyt sivu suun: kas kun sukulainen petti.  

Tänään kaikki on jo toisin. Asunto on nyt ilmeisesti varmistunut. Auto on korjaamolla. Töitä on ollut niin paljon kuin jaksaa ja pääsee vain tekemään, vaikka ansiot onkin raapittava kasaan pieninä siruina. Eilen likka oli joutunut käyttämään julkisia kulkuneuvoja reitillä, jota ei tulisi omaan pieneen mieleenikään lähteä busseilla kulkemaan. No, se harjoitus varmaan teki hänelle ihan hyvää. Noin periaatteessa ja opetusmielessä, jos ei tarvitse joka päivä näin vaikeaa reittiä töihinsä kulkea. - Jollain kummallisella tavalla likka on aina onnistunut työllistämään itsensä, vaikka työt ovatkin tilapäisiä eivätkä ole tuottoisia. Onneksi kaikkien ei tarvitse olla maistereita eikä lakitieteen tohtoreita, vaan näitä käsillään töitä tekeviäkin tarvitaan. Mutta vaikka isänkin apua välillä tarvitaan, niin laiskaksi ei tytärtä ainakaan voi sanoa.

Iloa sinunkin päivääsi!

Äh, ei se vielä loppunut

Hohhoijaa, ensin riitelivät isä ja tytär ja sitten isä arveli minun haukkuvan lastaan ja erityisesti hänen taitojaan kasvattajana. Eli riidassa olivatkin vaihteeksi mies ja vaimo. Ilta ei päättynyt ollenkaan mukavasti, sillä olin kuin puulla päähän lyöty. Omasta mielestäni en moittinut suuresti kumpaakaan, mutta näköjään yksinhuoltaisät ovat vielä yksinhuoltajaäitejäkin herkkänahkaisempia…

Mutta eihän se tarina vielä tähän loppunut. Minä nukuin pitkään enkä tiedä, millä konstilla tytär hälytti isänsä apuun vai oliko isä jo herännyt kännykkänsä ääreen. Joka tapauksessa isä on nyt jo päivän toisella avunanto- ja asiointireissulla. Kun neidin autonkatsastus oli mennyt too-si pitkäksi, tuli ajokielto niin että napsahti. Siitähän isä onkin puhunut viimeiset kolme kuukautta ja joka kerta tytär suuttunut silmittömästi. Kyllä hän aikuinen ihminen osaa itsekin jotain asioitaan hoitaa! Piti hoitaa asiaa kahden vielä aikuisemman veljensä kanssa, mutta niin taas piti kuitenkin huutaa isiä apuun. Ja isin rahapussia. Äijät viis veisasivat pikkusiskon jeesaamisesta.

Onneksi mies sai puhuttua pika-ajan autokorjaamosta - taisi tullakin juuri kotiin - jonka jälkeen kai auto kuskataan suoraan katsastuksen jonoon. Och pappa betalar.