Kaupunki oli oikeassa

Turhaan tuohduin huonosta teiden aurauksesta. Olisihan se pitänyt arvata. Kyllä ne kaupungin pojat tiesivät, että ei turhaan kannata ruutia haaskata: tiet ovat jälleen sulat eikä lunta näy juuri yhtään enää pelloillakaan. Onneksi sentään otin todistuskappaleeksi kuvia siitä, että lunta on ollut.

Tässä on illan hämärässä otettuja huonoja kuvia, kuvattuna liikkeellä olevan auton ikkunasta. Mies oli ratissa, pyydän saada huomauttaa. Oikeanpuoleinen on kaupungin keskustan risteyksestä. Lumivallin takana on jalkakäytävä. Jalkakäytävät oli kyllä hoidettu varmaan kiitettävästi. Minä narisinkin autoteiden kunnosta. Nyt ei pyykkilautateistä ole enää tietoakaan. Kaupunki oli kuulemma tehnyt hiihtoladutkin oikein lennossa, mutta harmi ettei monikaan ehtinyt suksille. Tämä Suomen talvi on aika arvattavissa oleva ilmiö. Saa nähdä, miten viikonloppuna pääsee ulkoilemaan eli onko jäätä vai vettä tiellä?

Ei voisi uskoa, että tuo vasen kuva esittää meidän kujastamme pari päivää sitten, tarkemmin sanottuna tiistai-iltana. Nyt tie on yhtä vetinen kuin viime viikolla ja monena muuna viikkona sitä ennen.

Silmät ristissä

Såhläsin äsken niin, että deletoin lopulta koko tekstin pois. Ajattelin nyt kuitenkin tulla toivottamaan hyvää yötä ja mukavaa adventti-viikonloppua, jos en saa tämän enempää aikaiseksi paremmalla ajalla.

Kirjoittelin yhtä ja toista koskien teiden aurausta viime viikonvaihteen ja vuosikymmenen lumimyräkän jälkihoitoa, mutta eipä siinä sen kummempaa uutta asiaa ollut. Joka talvi lumi on yhtä suuri hämmästyksen aihe niin junaliikenteelle kuin tienpitäjillekin, autoilijoista puhumattakaan. Vastahan meillä vuodenaikojen vaihtelu on ollut tiedossa viimeisestä jääkaudesta lähtien. Tai ehkä Helsingissä, aivan kuten meidänkin kotikaupungissa vain odotetaan pysyvää ilmastomuutosta ja ensi hätään vappua ja lumien sulamista.

Tytär kertoi tällä viikolla tuplanneensa työmatka-ajan. Lumi oli jälleen kerran ongelmailmiö radanpitäjille. Siis kun normaalisti työmatkaan menee kaksi tuntia eli tunti sivuun, niin voi vain kuvitella, miten väsyttää neljän tunnin junassa istuminen. Toivottavasti se on tilapäinen ongelma, joskin nämä lähiliikenteen junat tuppaavat kulkemaan vähän niinkuin omilla aikatauluillaan milloin sattuu.

Itse totuin ajamaan pitkää työmatkaa, kun aikanaan kuljin omalla autolla suunnilleen tunnin matkaa. Seuraavassa työpaikassa matka piteni niin, että ajoin tunnin ja vartin tai puolitoistakin sivuunsa. Se kyllä kypsytti yhden talven aikana muuttamaan lähemmäs työpaikkaa. Ja aloittamaan asuntolainan maksun taas melkein alusta, kun sattumoisin olivat hinnat katossa siihen aikaan.

Ei pitäisi muuttaa työpaikan perässä, jos ei ole ihan paikko eikä muita vaihtoehtoja. Silloin, kuten kerran jo aikaisemminkin, työpaikka korjasi luunsa ja muutti seuraavaan kaupunkiin. Ja minä perässä? Ehei, opin niistä kokemuksista ja päätin, että koti on koti ja on missä on. Onneksi ei enää tarvitse miettiä tällaista asiaa. Moni joutuu muuttamaan toiseen päähän maatakin työn perässä, jättämään kodin, ystävät, koulut, kaikki. Ei ole hyvä juttu. Moni taas näinäkin aikoina joutuu repimään juurensa irti ja lähtemään.

Nyt kömmin nukkumaan, sillä silmät ovat ihan tosissaan jo niin ristissä, ettei tahdo tulla kirjoittamisestakaan mitään. Hyvää yötä!

Luvattiin myräkkää

Myräkkää luvattiin ja myräkkäähän myös saatiin. Otin kuvan ikkunasta näkyvästä maisemasta noin tunti sitten ja lumentulo on siitä sen kuin vain tihentynyt ja päivä hämärtynyt, vaikka kello on vasta kolme. Pellon takana olevasta tiestä ja kylästä ei näy enää jälkeäkään.

Kuvasin nuo samalla pellolla poseeranneet varikset aika kaukaa ja jo eilen samalla kun kiertelin tonttia ja yritin saada kuvattua auringon viimeistä kajoa pilvien raosta. - Ihan kaikkea ei sentään ikkunasta saa kuvattua, vaikka kaikenlaista. Nytkin orava tiirailee sisälle ja hetki sitten mustarastas nakerteli villiviinin marjoja. Kameran pitäisi olla aina valmiina, sillä ei kumpikaan jäänyt odottamaan kuvaamistaan eikä näin hämärässä enää tietysti saisi kuvaa onnistumaankaan.

Ei täällä sentään kinoksia ole, mutta iltaan ja  huomiseen aamuun mennessä ehtii vielä tapahtua paljon. Eri tahot, kuten energiayhtiö ja aurauskalusto ovat kuulemma lähtövalmiudessa. Minä myös, sillä pistin varmuuden vuoksi kaikki laskut maksuun, kun muistin, että muutama oli erääntymässä tänään ja huomenna. Sähkökatkokset ovat yleensä olleet harvinaisia ja silloinkin  lyhyitä, mutta ei sitä koskaan tiedä, jos oikein rupeaa tuiskuttamaan ja tuulenpuuskat paiskovat puita langoille. Tämä meidän piha on aina silloin vaaravyöhykkeessä. Vielä on monta puuta pystyssä vain odottamassa katkeamistaan. 

Joudun lähtemään huomenna autolla liikkeelle ja kun ei vielä ole ehtinyt muodostua yhtään talviajon kokemusta tältä talvelta, niin kieltämättä ihan vähän jännittää. Ei siinä auta yhtään edes vuosikymmenten hyvin runsas ajokokemuskaan.. Onneksi korkeintaan oma viimeinen tienpätkä on aamupäivällä auraamatta, mutta muuten tiet ovat varmaan hyvin aurattuja eikä ehkä kaduille ole ehtinyt kerrostua tavanmukaisia  jääklimppejä ja raiteitakaan. Onneksi ei tarvitse lähteä edes pitkälle. Joka vuosi kuitenkin ensimmäinen kerta liukkaalla tiellä jännittää. Äsken uutisia tutkiessani huomasin, että olikohan se nyt Hämeenlinnanväylä, joka oli pantu poikki liikenneonnettomuuden takia. Niitä sattuu tämmöisenä päivänä varmaan enemmän kuin yksi.

Ystäväpariskunta lähti perjantaina kokousmatkalle melkein toiseen päähän Suomea. Kuulemma  järkevää kulkuyhteyttä julkisilla kulkuneuvoilla ei ole olemassakaan, tai ei ainakaan kiireiselle yrittäjäparille sopivaa. Niin he sitten lähtivät ajamaan jo lähtiessä pimeälle tielle. En muistanut mieheltä kysyä, onko myös paluumatka tehtävä illan pimeässä. Liukkaalla tiellä ainakin. Ei yhtään käy kateeksi, varsinkin kun kokouspäivien jälkeen alkaa heti huomisaamusta normaali työviikko ilman kunnon lepoa.

Päiväkävely olisi tehnyt hyvää, mutta sääolosuhteet eivät tällä kertaa houkuttele yhtään ulos.

Talvi tuli

Lunta satoi viime yönä tännekin etelä-Suomeen! Sen takia minulla on blogipohjanvaihtopäivä molemmissa, sillä eihän nyt talvella voi katsella ruskan värejä, ei edes omassa blogissaan! Kokonaan eri asia on, miten kauan maa pysyy valkeana. Merkkasin kategoriaksi ilon, vaikken ihan hirveästi rakastakaan talvea enkä ole talvi- vaan kevätihminen. Silti on kivaa, kun valkea lumi maassa valaisee muuten pimeää maailmaa. En aiokaan sanoa, että ei se kauan pysy valkeana tai ylipäätään maassa.  

Sekoan näihin juuriini

Kerroinko jo saaneeni lainaksi sukukirjan, jossa on kaksi paksua osaa? Yritän selvittää, saisinko ostettua ikiomant kappaleet, mutta varmuuden vuoksi yritän nyt plarata kirjoista mahdollisimman paljon tietoa talteen. Ihanat keltaiset laput ovat ahkerassa käytössä! Sukutauluja on yli 5000 kappaletta, joten “tutkimukseni” on silkkaa hakuammuntaa. Omaa sukua löytyi sieltä täältä, mutta me näemmä olemme onnistuneet kiertämään aika hyvin asian ytimen. Kuitenkin olemme olleet koko ajan melkein kehällä, mutta silti aina vähän ulkopuolella. Esimerkiksi vaarin sisaruksista ja serkuista löytyy yksi linja aina nuorimpiin jälkeläispolviin asti. Vaari ja hänen veljensä eivät saa edes mainintaa, vaikka kaikki heidän äitinsä, isänsä, mummina, anoppinsa, appensa ja vaarinsa on tarkkaan luetteloitu. Varmaankin marjat ovat vain happamia, kuten sanoi kettukin  pihlajanmarjoista.

Yritän tavoitella kirjan tekijää ja tiedustella paitsi teosta, myös kiertäen kaartaen syystä moiseen diskriminointiin. Vaarit ovat luultavasti naineet vain vääristä suvuista, mutta kun suunnilleen koko pitäjä ja neljännes muuta Suomea on kirjassa paitsi me eli vähän harmittaa . Eniten minua kyllä nauratti, kun tähän umpiuusmaalaiseen sukuteokseen ovat päässeet mukaan mieheni ex-vaimon täyskarjalainen veli ja nimestä päätellen myös ainakin puoliksi karjalainen vaimo - vaimon äidin kautta siis yhteys ilmeisesti kulkee - ja mikä hassuinta, tietysti myös tytärpuoleni serkut. Hyvä ettei äksä sentään…

Oli miten oli, kirja olisi kiva saada omaksi. Voin aina väittää kuuluvani sukuun, sillä sieltä löytyi runsaasti omiakin pikkuserkkuja. Ellen saa sitä, niin juuriin sotkeutumisen vaara on suuri. Nytkin, kun teetän vanhemmilleni ja tyttärenlleni joululahjaksi kuvakirjaa isän suvusta, niin kauhukseni huomasin yhden aika olennaisen sukulaisen nimen puuttuvan kokonaan siitä toisesta taulukosta, jonka uskalsin kirjaan lykätä kuvien lisäksi. Täytyy vain toivoa, että sen kuvan laatu on erityisen huono. Kaukainen serkku nimittäin on yksi niitä harvoja, jonka jälkelläiset olen ihan oikeasti tavannut ja kolmas serkku asuukin vielä tässä aika lähellä. Vaikka eipä kai hänen tarvitse teostani koskaan nähdä, kun emme ole tavanneet kuin viimeksi suunnilleen viisitoistavuotiaina.

Kirjoittelen toiseen blogiini vielä muutaman sanan kuvakirjasta ja muista päivän askareista, ettei jää ihan kokonaan päivittämättä. - Piti vielä sanomani, että vaikka päivä poikineen tähän uppoaa nopeasti, niin juurien penkonimen on kivaa.

Outoa meininkiä

Jo toinen kerta ja kirjoitukseni hävisi taivaan tuuliin. Tai siis jo eilen, jolloin taisi olla täysikuukin, vaikkei ehkä tätä ihan sen piikkiin voi laskea. Outoa joka tapauksessa. En ole tänään muistanut enkä ehtinytkään tutkia asiaa sen enempää taikka huutaa apua. Keljuttaa kuitenkin, kun ensin loruaa pitkät tekstit ja joutuu sitten vain toteamaan, että otsikko jäi. Onko muut keksineet syytä ongelmaan?

Aloitin illalla joulukorttien värkkäämisen.  Malli on hyvin simppeli perusversio: otetaan värillistä kuviopaperia, jolle liimataan sisäpuolelle teksti ja kanteen kuva. Osaa koristelin vielä kulmaleikkurilla vai mikä se vekotin nyt onkaan nimeltään. Tai ei nyt ihan paperia, vaan ohutta kuviollista kartonkia pohjaksi ja kuvaksi jatkojalostin edellisten vuosien kortteja. Mietin tietysti tekijänoikeuskysymystä, mutta vain ohimennen. Enhän tee kortteja myyntiin, mutta ehkä sen verran tarkka kannattaa olla, että katson, minkä kortin kenellekin lähetän. ;-)  ettei ainakaan kukaan saa omaa korttiaan takaisin…  Omasta mielestäni korteista tulee kelvollisia. Ei taidekortteja, mutta tarkoituksenmukaisia. Onneksi, tai ainakaan minun tietojeni mukaan, sukulais- ja tuttavapiiristä ei ole taitavia kortinnäpertelijöitä. Itse tehtyjä kortteja tulee meille lähinnä lapsiperheiltä, mutta minusta tämä on hauskaa askartelua! Jonain vuonna olen innostunut maalaamaan kortit itse, mutta se on aika työlästä ja menee kuitenkin lopulta liukuhihnatyöksi.

Askartelusta puheenollen, odotan jännityksellä valokuvakirjojeni kopsahtamista postilaatikkoon. Siihen uppoaa sentään aika paljon rahaa, joten sutta ja sekundaa ei tarvitsisi tulla. Osa kuvista ei ole tarpeeksi hyvälaatuisia, kun skannasin ne pikkukoneellani vanhoista valokuvista. Joskus olen kokeillut valokuvien valokuvaamista, mutta se on onnistunut vielä huonommin. Nyt tietokoneohjelma herjasi, että resoluutio ei riitä, mutta otinpa riskin kaikesta huolimatta. Taitto-ohjelmana käytin automaattitaittoa, joka myös lajitteli kuvat oman mielensä mukaan niin että jossain talvikuvien keskellä olikin yhtäkkiä kesäkukkia tai kourallinen vadelmia. Ne sentään vaihdoin, mutta toisaalta se juuri jännittääkin, millainen sivu mahtaa tulla sähläysteni jälkeen.

Räätälintyttären perillisiä ollaan

Olen taas vaihteeksi kiivennyt sukupuuhuni. Kuten yritin viimeksi kertoa, innostuin tekemään kuvakirjaa opiskeluajoista opiskelukavereille. Intohan ei siihen loppunut, vaan päätin tehdä vastaavan eepoksen tyttärelle ja isälleni, siis isän puolen sukupuusta. Eilen valitsin valokuvia ja tänään yritin tehdä sukupuuta. Tai siis excelillä ladoin nimiä pinoon ja skannasin sen. Jos nyt ehdin ja inspiraatio vielä iskee, niin olisi mukava kuvittaakin se.  Jos vain osaisi. Tai kyllä kai minä sen osaisinkin, mutta nyt eivät pensselit ja värikynät ole pitkään aikaan pysyneet kädessä. On olo kuin sillä entisellä harakalla: kun pyrstö irtosi, niin nokka tarttui ja päinvastoin.

Törmäsin kuitenkin tänään tietoon, joka heti selitti suunnattoman lahjakkuuteni etenkin käsitöiden alalla - minulla kun parsinneula pysyy melkein yhtä hyvin kädessä kuin heinähanko ja lantatalikko. Olen luullut olevani niin talonpoikaissukua kuin olla voi, talollisten, talollisten poikien, talollisten tyttärien tai ainakin talollisten leskien jälkeläinen aina isonvihan aikaan asti. Vaan eipä! Vaarini isoäidin äiti oli vuonna 1782 syntynyt räätäli Åmanin Anna Kristiina-niminen tytär. Räätälintytär nai kyläseppien sen jälkeläisen, jonka isä oli jo naitu taloon kotivävyksi.

Mainittu isoisomummi, siis räätälin tyttärentytär, lähti miniäksi naapurikylään ja synnytti seitsemän lasta, joista neljä kuoli lapsena. Kaksi pojista jäi hoitamaan kotipaikkaansa lampuoteina ja kolmas palasi äidin syntymäkylään ja isännäksi äidin kotipaikalle sekä otti emännäkseen vauraan naapurin perijättären eli isännöi ensin äitinsä kotipaikkaa ja lopuksi vaimon perintötiluksia. En edes yrittänyt saada tolkkua tilusten kolmanneksista ja neljänneksistä, joita eri perinnönjaoissa käsiteltiin, joten en myöskään ihmettele sitä, että molemmat tilat lopulta menivät kartanon omistukseen. Seuraavat vaiheet ovatkin sitten kokonaan oma lukunsa, joka ei minua liikuta.

Mutta voisin huomauttaa, että  “viisasta avioliittosuunnittelua” on meidän suvussa tapahtunut enemmänkin, pääasiassa kuitenkin 1800-luvulla. Eikä kannata kadehtia: tilukset siirtyivät lukuisten perinnönjakojen takia toisiin käsiin eli paikalliselle kartanonherralle jo noin sata vuotta sitten. Jos niin ei olisi käynyt, voisin nyt ollakin yksi pitäjän varakkaimmista frouvista, jonka pelloille - tai tuleville perintöpelloille - parhaillaan kaavaillaan komeaa asuntoaluetta. Eikä sekään harmita yhtään.

Minulla on aamulla pieni lääkärireissu, mutta isällä silmäleikkaus. Hän yritti sanoa sunnuntaina jotain, muttei kuitenkaan saanut sanotuksi sitä. Ehkä minä sen kuitenkin tiedän sanomattakin.

Kuvakirjoja

Tämä mokoma söi taas tekstini. Kirjoitin kuvakirjasta, jota olen väsännyt valokuvistani. En nyt jaksa aloittaa uudestaan alusta.

Paikalla!

Kotona taas! Tai tulin minä jo keskiviikkona, mutta tässä on ollut niin kaikenlaista tohinaa, etten ole juuri koneelle ehtinyt. Matka onnistui mainiosti. Varsinaisia matkakuulumisia en aio kertoa, paitsi että nautin suunnattomasti ystävien tapaamisesta ja maailman parantamisesta. Rytmihäiriöitä oli vain vähän eikä niitä varmaan kukaan huomaakaan, ei silloin kun on tärkeämpää tekemistä.

Toisessa blogissani on kuva meidän uudesta enkelipatsaastamme, joka blogiystävä Puikkopappi suostui minulle myymään. Kiitos “tälläkin kanavalla”! Patsaan mukana oli vielä kaunis korttikin. Kortin tekstin lisään vielä myöhemmin, mutta juuri nyt en ehdi pitkään touhuamaan koneella. Pappi kirjoittaa blogspotissa (http://pappipuikoissa.blogspot.com).  Enkeli on todella koskettava, vaikkei äkkiä ottamani kuva teekään sille täyttä oikeutta.

Mukavaa isänpäivää kaikille isille ja isien äideille, vaimoille ja tyttärille! Ostin jo varmuuden vuoksi valmiiksi kaupankakun, juuri sellaisen jota itse haluan syödä, jos käy niin ettei tule onnittelijoita paikalle. Huomenna tekaisen vielä kinkkupiirakan, jotta päivänsankarillekin on nakerrettavaa. Käymme ilman muuta myös onnittelemassa minun isääni. Kun ikää on jo 86 vuotta, niin kaikki merkkipäivät on syytä noteerata.

Lähdössä matkoille

Tämä rouva lähtee muutamaksi päiväksi matkoille. Huomenna lähdetäään ja kyseessä on kotimaan matkailu. Kaktus onkin varmaan loppuviikolla jo täydessä kukassa. Isäntä jää kotiin pitämään taloa pystyssä.

Unohtui kirjoittaa, kun poistuin niin hätäisesti: tietysti kivaa viikkoa kaikille teille muillekin!