Pelkkää valitusta?

Kun viikonvaihteessa iloittiin isän syntymäpäivistä (87 v.)  ja uusista sukutauluista, jotka sain käyttööni,  niin nyt sitten on melkein koko tämä viikko mennyt erilaisten vaivojen merkeissä. No, ei sentään pelkästään. Alkuviikolla oli mieluisa vieras, joka osoittautui läheisemmäksi sukulaiseksi kuin mitä ennakkoon arvelin. Taas yksi palanen loksahti paikalleen tässä mielenkiintoisessa palapelissä jota yritän ratkoa. Ilta oli muutenkin kaikin puolin mukava.

Viikkoon on mahtunut kolme lääkärikäyntiä, joista tosin kaksi on ollut hammasläärille. Vanhat vaivat ovat pysyneet kurissa eikä varsinaisesti uutta lääkittävää ilmennyt, vaikka sitä etukäteen vähän pelkäsin. Olin nimittäin kokeessa, jonka arvot kuitenkin olivat tällä kertaa kunnossa. Vanhoja reseptejä uusittiin ja niinpä apteekin kuitti näytti yli sataa euroa.

Tai olihan niitä, kaikenlaisia uusiakin vaivoja. Koipi vaivaa, samoin silmä. Lääkäri sanoi että kyseessä on se, joka tulee kun salaa katsoo ulkohuussin tai avaimen reiästä eli siis pikkuinen näärännäppy luomen sisäpuolella. Se tuikkaa aina aamuisin kuin terävä nuppineula keskelle silmää ja herättää minut uskollisesti joka aamu.

Kaiken edellä luettelemani jälkeen on enemmän kuin selvää, että maaperä oli otollinen flunssalle tai ehkä influenzalle, kuten ex-lääkärini tapasi sanoa. Tauti siis iski kaikella voimalla aamulla. Kurkku on karhea, paleltaa, olo tuntuu just sellaiselta kuin alkavan taudin kärvistelemällä ihmisellä varmaan kuuluukin olla. Kuumetta ei varsinaisesti kai ole, joten ehkä tämä on sitä tavallisempaa lenssua.

Mutta onhan nyt suussa ainakin komea uusi paikka, joka maksoikin maltaita. Kun tavallisesti ei paikkauksen jälkeen ole syöntikieltoa, niin sekin vaiva vielä piti kestää . En tietenkään ollut varautunut kahden tunnin paastoon, vaan lähdin iltapäivällä liikkeelle pelkän aamupalan varassa.

Iltaruoaksi hankittiin pehmoista laatikkoruokaa, valmista kinkkukiusausta, niin ettei paikka ainakaan sapuskan takia heti irtoa. Nimittäin vielä vuorokauden verran on varottava, ettei käy samoin kuin väliaikaiselle paikalle alkuviikolla ja varsinaiselle paikalla viikko sitten: kummallakin kerralla joku kova esine pyöri suussa yhdessä leivänpalojen kanssa.

Paasto ei varmasti tee muuten pahaa, mutta kun makaa puoli tuntia pää alaspäin hammaslääkärin tuolissa, niin olo oli jo sellainen muutenkin, että kävelin melkein pitkin seiniä. - Samalla reissulla kävimme palauttamassa kauppaan kelvottoman vaa´an, joka eilen näytti ensin noin viittä kiloa liikaa painoa, sitten tänään kymmentä kiloa liian väjhän ja kolmannella kerralla taas ylipainoa, mutta nyt vain pari kiloa. Valituksemme hyväksyttiin ja kauppa otti vaa´an takaisin. Onneksi en ehtinyt vielä heittää vanhaa menemään. Vanhassa vara parempi -

Sukujuhlaa

Sain taas puhtia sukututkimukseen. Eräs sukulainen lähetti ystävällisesti tekemiään sukutauluja ja kokosin niistä äkkiä isälle syntymäpäivälahjaksi pienen koosteen. Tosin takuuta en sille voinut antaa, sillä jotkut asiat olivat mielestäni vähän ristiriidassa keskenään. Sukulainen ei toki ole tehnyt virheitä, sillä hän on tunnettukin tällä alalla. Virheet ovat enemmänkin omassa päässäni.

Isä täytti 87 vuotta ja juhlat siis olivat pienimuotoiset, mutta sukujuhlat mitkä sukujuhlat, vaikka läsnä on vain lähimmät eli ns. perikunta. Isä oli mielissään ja itse arvelin, että se se vasta minua harmittaisi, jos minulla olisi aineisto kotona, mutta en ehtisi toimittaa sitä isän tutkittavaksi. Sitä kun ei koskaan tiedä, miten kauan kukakin näitä tauluja on tutkimassa ja sekin kumpi lähtee ensin, isä vai tytär.

Itselleni oli lähes juhlaa, kun löysin vahvistuksen meidän oman suvun ja talomme isäntäväen väliselle sukulaisuudelle. No, ei nyt ihan lähimpiä serkuksia sentään olla, mutta kun isäni vaari oli tämän talon isännän viides serkku, niin onhan se sukulaissuhde ilman muuta! Mieheni, jota ei sukututkimus kiinnosta, saa aina hepulin, kun puhun seitsemänsistä tai kymmenensistä serkuista… Hänen sukujuurensa on selvitetty ajat sitten, joten mitäpä sitä selviä asioita enää tutkimaankaan.

Toinen minun mielestäni uskomattoman jännä löytö oli se, että tämän talon yksi esi-isä on mennyt hakemaan emännän, mistäs muualta kuin lapsuudenkotini tiluksilta. Tiesin hyvin, että siellä on ennen vanhaan ollut talo, mutta tilallisesta en löytänyt mitään tietoa. Viimeinen isäntä iski emäntänsä kuoliaaksi ja siinä vaiheessa talo kaiketi autioitui. Tämä ensin mainitsemani talollisentytär ei kuitenkaan menettänyt äitiään näin ikävästi. Hän ilmeisesti oli syntynyt jo ainakin satakunta vuotta aikaisemmin.

Kun aikanaan lähdin opiskelemaan, oli vahvana vaihtoehtona historian opinnot. Se jäi kuitenkin kakkoseksi. Kun ennen opiskelupaikan saantia oli läpäistävä  psykologin testit - juu-u myös musteläikkätesti - niin olin aikamoisessa liemessä yrittäessäni keksiä perusteluja kysymykseen miksi tänne, miksei sinne. Ilmeisesti keksin pätevän vastauksen, kun minusta tuli vasta nyt historianpenkoja.

Legenda jo eläessään

En voi olla kirjoittamatta Vanhasta Arskasta, Suomen vanhimmasta asukkaasta, joka täytti viime elokuussa 111 vuotta. Hän eli pitkän ja vaiheikkaan elämän, josta vain aivan viimeiset vuodet Terveyskeskuksen vuodeosastolla. Mies jaksoi vielä 110-vuotispäivänään piipahtaa kotipaikan olutkuppilassa. Eikä tämäkään mitään, kyllä auto tuo ja auto vie. Mieheni arveli, että satavuotiaanakin Arska vielä käveli reippaasti monen kilometrin matkan kotoaan keskikaupungille.

Arskan lähtö tästä maailmasta sopi hyvin hänen värikkääseen, uskomattomaan elämänkaareensa: uudenvuoden päivänä eli 1.1.2009 oli hänen hetkensä erkaantua  ajasta. Ajattelisin, että Aarno Arvonen halusikin lähteä juuri näin: ilotulitusrakettien räiskeessä siitä huolimatta että ainakin näkö ja ilmeisesti kuulokin oli jo loppuvuosina heikko.

Itse en häntä ole koskaan tavannut enkä tuntenut, mutta mieheni on kertonut monia muitakin värikkäitä tarinoita, josta osa varmaan on  totta, osa tarua. Hän oli Suomen viimeinen 1800-luvun puolella syntynyt, joka jo eläessään sai nimikkokadun Järvenpäähän. Kotikatu ehdittiin juuri ja juuri muuttaa virallisesti viime syksyn puolella Aarno Arvosen kaduksi. Hyvä kun ehtivät muuttaa. Aloite kai makasi pöytälaatikossa muutamia vuosia ennen päätöstä ja täytäntöönpanoa.

Värikkäitä tarinoita liikkuu varmaan kaikista julkisuuden henkilöistä ja moni haluaa itsekin höystää niitä lisää. Luin eilen vanhaa tarinaa muusikosta, joka jutteli maan ukon kanssa säveltäjistä, taisivat olla matkalla Viipuriin. Toinen kehui Sibeliusta, toinen Malmstenia. “Juu, juu, onhan se niinkin,” myönteli muusikko, “mutta he painivat vähän eri sarjoissa.” “Ai, en tiennytkään, että se Sipeliuskin painii!” tuumasi isäntä.

Vastaava juttu on Pekka Halosesta, jota naapurin isäntä kyyditsi asemalle. Taiteilija tiesi kertoa uutisen, että Schauman on ampunut Bobrikoffin. “Ai, oliks niill jotain kränää keskenäns?” kysyi isäntä.

Juu. Muista blogeissani menevä kilpailu. Tarkemmat tiedot on kirjattu muutama päivä sitten toiseen blogiini.Jos onni suosii, voit saada pienen paketin.

Hu-huu, sukututkijat, olisi asiaa!

Sattuuko kukaan tuntemaan sukututkimusohjelmia? Minulla on koekäytössä Sukujutut, mutta näitähän on muitakin. Olisi kiva kuulla kokemuksia ennen ostopäätöksen tekoa. Ja saakohan mitään kautta niistä yhtään alennusta?

Sain taas vauhtia itseeni. Tuli mieleen, että nyt ne tiedot on haalittava kasaan, jos sen joskus aion tehdä. Iiäkkäät vanhempani eivät ehkä enää monen vuoden päästä ole tietojani lukemassa. Jos olen itsekään.

Omat tutkimusmetodini eivät täytä mitään kriteerejä, mutta hauskaa tämä ainakin on. Tänäänkin innostuin oikein piirtämään kartan paperilappuselle: meidän talon entinen isäntä oli naimisissa meidän isovaarin veljenvaimon siskopuolien (monikko siis ei ole virhe) kanssa. Ja kun piirtelin kuvioita eteenpäin, tulin siihen tulokseen, että isä noin laskien ja vähän mutkia oikoen olisi entisten isäntien smååkusiini.

Vakavasti puhuen, en halua tieten tahtoen vääristellä Suurta Totuutta, mutta sen verran paljon virheitä jo minunkin suurella asiantuntemattomuudellani on löytynyt eri sukupuista, että on näemmä jotkut muutkin oikoneet suurempia mutkia. Työvoiman jatkuvuuden varmistaminen oli entiseen aikaan äärettömän tärkeää, mutta ei se aina niinkään mennyt, että vanha isäntä nai nuoren, hedelmällisen työihmisen. 

Meidän suvussa ainakin ovat leskiemännät osanneet ottaneet riuskan nuoren työmiehen taloon ja aviomiehekseen. Hyvä lukutaito oli lisäetu, mutta kyllä mä luulen, että sokeri suli vielä muutenkin emännän suussa, tässäkin mainitussa tapauksessa vielä alle viiskymppisellä. Myös vaarin äiti oli ensin naimisissa yhden kanssa, mutta kun tämä oli sairaalloinen ja kuoli nuorena, niin emäntä nai kiireesti serkkupojan. Taas oli talossa isäntä ja jälkeläisiä syntyi kymmenkunta.

Hymyä uuteen päivään

Olen varmaan jo ainakin tunnin haahuillut täällä miettimässä mistä kirjoitan, mitä käyttämätömiä ominaisuuksia täällä mahdollisesti on ja muuten vain istunut takamukseni puuduksiin ennen nukkumaan menoa. Tietysti olen kokeillut muutamia uusia sivupohjiakin, mutta palannut taas takaisin Lintu Siniseen. En tiedä, miksi nukkumaan asettuminen nykyisin tuntuu monenakin yönä niin vaikealta.

Meillä on eri makuuhuoneet, joten syy ei ole esimerkiksi etova tunne aviomiestä kohtaan, jos joku sellaista keksii ajatella. Kerronpa miksi nukumme eri huoneissa. Huoneiden välillä tosin on vain yksi ohut seinä, joten kumpikin kuulemme tarkkaan, nukkuuko toinen ja erityisesti sen, kumpi kuorsaa. Minä kuulemma aika usein.

Suhteemme alussa nukuimme pari viikkoa 80 cm leveässä sängyssä ja  mahdouimme oikein hyvin, mutta vain sen kaksi viikkoa. Sitten lähdettiin jo hommaamaan leveämpää petiä. Kun sellaiien oli saatavilla entisestä kodistani, niin ei muuta kuin peräkärry kiinni auton perään ja sänkyä hakemaan. Emme sentään ajaneet sitä lakanat tuulessa hulmuten, mutta melkein.

Kun on elänyt pitkään, hyvin pitkään yksin, niin minulla ei todellakaan ollut jenkkimallista pyöreää tai sydämen muotoista sänkyä, mutta oli hyvällä joustosälepohjalla varustettu, ulkonäöltään itseäni aina miellyttänyt malli, lisäbonuksena tarpeeksi korkeat jalat huonoselköiselle ihmiselle. Siitä ei siis ollut mitään syytä luopua, vaikka pitkänä miinuksena oli leveys 105 cm, siis metri viis senttiä. Miehellä oli ex-rouvansa kanssa ollut pitkään erilliset sängyt ja sitäkin ennen, hyvinä vuosina kaksi rinnakkain lykättyä erillistä ja kapeaa lähinnä laverin mallista sänkyä. Niistäkin toinen oli jo siirtynyt tyttären käyttöön. Enkä minä taatusti olisi siirtynyt toisen vanhaan aviovuoteeseen, en totisesti!

Niin me sitten sisustimme yhteisen sänkykamarimme tällä yks nolla vitosella, jonka kummallekin puolelle mahtui vielä pienet yöpöydätkin: hyvin tarpeelliset yölukemista ja silmälaseja varten kummallekin. Aina kun toinen kääntyi, toinen heräsi. Jos toinen mahtui nukkumaan selällään, oli toinen jo puoliksi ulkopuolella. Ei ollut kerta eikä kaksii, kun jompi kumpi sai napakan täräyksen kyynärpäästä kylkeensä, joskus taisi osua silmäänkin. ja aina oli joko liian kylmä tai liian kuuma. Jos peitto oli minulla, oli kuuma ja mies paleli ja päinvastoin. Siitä sentään pidimme kiiinni, että ei hankita mitään tuplaleveitä täkkejä.

Taisi mennä kaksi tai kolme vuotta, ennen kuin mies varovasti alkoi kartoittaa, mitä mieltä olisin erillisistä sänkykamareista vai loukkaisiko sellainen ajatus minua kovastikin. Ei yhtään loukannut. Minä melkein hurrasin siinä vaiheessa. Mutta joskus on ihana herätessään huomata, että sen takia sängyssä oli niin ahdasta, kun väkeä oli yöllä tavallista enemmän ja mies kuorsaa vieressä vielä aamullakin.

Vaihteeksi taas yökyöpeli paikalla

Päivitin äsken tuskastuneena vuodatuksen blogiani ja päätin tulla sitten tännekin marmattamaan. Ja kokeilemaan, syökö tämä tänäkin yönä tekstini. Juu, tiedän kyllä että pitää tehdä välitallennuksia, mutta niinkin toimimalla saan hävitettyä kirjoitelmani. Ehkä teksti on jossain, mutta minä vain en sitä löydä. Pieni sinikantinen ruutuvihko ja lyijykynä ovat kai sitten seuraava vaihe tälle mummille, jos ei tekniikka taivu tahtoni mukaan. Tai minä tekniikan komentojen mukaan. Ilmeisesti kaikki muut ihmiset ovat niin taitavia netin käyttäjiä ja blogisteja, että eivät tarvitse käyttöohjeita. Tai ylläpitäjät ainakin niin luulevat.

Viikonloppu alkoi kauniisti, mutta ei päättynyt ihan yhtä mukavissa merkeissä. Ei ihan mykkäkoulua käydä, mutta olemme äärettömän kohteliaita toisillemme. Mies tuli käyttäneeksi niin pahoja sanoja, että ihan heti en pysty niitä unohtamaan. Voi olla, että hän ei ihan sitä tarkoittanut mitä sanoi. Tai voihan olla niinkin, että hän tarkoitti juuri sitä mitä sanoi ja mitä syvällä sisällään ajattelee. Toisaalta pakko minun on unohtaa ja elää tätä elämää, kun kerran olemme sen päättäneet yhdessä tehdä. Mies ei hevin pyydä anteeksi, sen tiedän vanhastaan ja kun minä en nyt tässä nimenomaisessa tapauksessa itse näe mitään anteeksipyydettävää, niin kai vain on yritettävä hiljaa mielessä antaa anteeksi ja unohtaa.

Hänen jalkaansa on särkenyt tosi pahasti ja se tietysti heijastuu kaikessa muussakin, muun muassa pahana tuulena. On muitakin asioita, jotka hermostuttavat häntä, mutta voi itku, pitääkö se vaimoon purkaa? Kai pitää - eli toivottavasti “uusi päivä kaiken muuttaa voi”, vai miten vanha värssy sanoikaan.

Kaikeksi onneksi en ole koskaan törmännyt väkivaltaiseen mieheen, mutta niitä ilmeisesti on paljon tiheämmässä kuin mitä arvaammekaan.  Sellaista en sietäisi, vaikka yhden sortin väkivaltaa tietysti aina kaikenlainen henkinenkin on. Ei tämä ollenkaan pahimmasta päästä miehiä ole, vaikka onkin joskus kuin persiisiin ammuttu karhu.  En kai siitä muuten tykkäisikään, jos ei omia hyviä puolia olisi. Joskus vaan…

Ei mitään uutta

Tämä, tämä, tämä mokoma söi taas pitkän tekstini. Nyt pitää ruveta jo etsimään oikeasti syytä.

Rytmit sekaisin

Nyt en kirjoita sydämen rytmihäiriöistä, joita niitäkin aina silloin tällöin jopa joulun aikaan on esiintynyt, vaan nukkumisrytmistäni. Kun kerran hurahdin valokuvakirjoihin, niin niitä värkätessä, korjatessa ja ihmetellessä yöt kuluvatkin. Tänä aamuna panin tietokoneen puoli viideltä kiinni, mutta sitten kyllä nukahdin saman tien. Näin vielä suloista untakin, jossa olin rakastunut ihanaan mieheen. Ei, ei ollut oma siippa eikä muutenkaan tuutu, tuttu, ei julkkis tai muuten esillä ollut komistus. Tämä miekkonen vain valitettavasti oli kihloissa toisen naisen kanssa, mutta ilmi selvästi purkamassa kihlaustaan minun takiani. Me kaikki olimme tietysti niin nuoria, niin nättiä ja niin hoikkia.

Nyt tekeillä oleva kirjani on vanhaa kamaa eli oma synttärikirjani. Tosin tein jo viime kesänä perinteisen valokuva-alubumin, johon liimasin myös kaikki onnittelukortit yms. mukaan. Meillä oli oikein tilattuna puolituttu kaveri ottamassa kuvia, mutta ne ovat tavattoman tummia eikä kuvankäsittelyohjelmani, ilmaisversio, oikein suostu yhteistyöhön tai ainakin se on kovin hidasta ja työlästä. Muun muassa se.

Kaikki muutkin rytmit ovat tietysti joulun takia sekaisin. Vaikkei meillä sinänsä ole väliä, nukummeko päivällä vai yöllä, niin on kuitenkin mukava päästä kiinni taas tavalliseen arkeen. Juhlitaan silloin kun on juhlan aika!

Kiertelimme jo perjantaina huonekalukauppoja ja kirpputoreja, sillä työhuoneeseen pitäisi saada pari metriä kirjahyllyä, jotta talon pinoissa olevat kirjat saisivat paikkansa. Kirppis- ja kierrätyskeskusrundi ei tuottanut saalista ja huonekalukaupassa ei kai ollut yhtään myyjää sinä päivänä. Ehkä ehdimme vielä tänään käydä jossain liikkeessä. Käytetty lundia kelpaisi vallan hyvin ja niitä suurin osa nykyisestäkin hyllystöstämme on, mutta niistä ei ilmeisesti kukaan halua luopua.

Mukavaa loppiaista itse kullekin!

Hyvää vuoden ensimmäistä päivää

Aurinko on tänään paistanut ihanasti. Juuri nyt se kellahtaa taivaanrannan, tai ainakin puiden taaksi. Valitettavasti kuva ei vanginnut sitä loistoa, joka tästä hetki sitten lähti.

Hyvää vuotta 2009!