Ollaan jo heinäkuussa

Heinäkuu eli puolet kesästä mennä vilahtanut vikkelästi ohi. Alkukesä meni kovin nopeasti, sillä vanhempani ovat sairastelleet vuorotellen toukokuusta lähtien. Äidin dementia on pahentunut merkittävästi ja isä uupuu raskaan hoitotaakan alla. Mutta he ovat keskenään sopineet hoitavansa toisensa mahdollisimman pitkään kotona. Sitä tahtoa me lapset emme voi emmekä halua kiistää. Toivomme vain, että tilanne päättyisi aikanaan heidän toivomallaan tavalla.

— Tyttärellä alkaa ensi viikolla loma ja hän valitteli juuri kauheaa kohtaloaan, kun helteet ovat kuulemma nyt päättymässä. Itse puolestani toivon vähän viileämpää. “Perinteistä afrikkalaista ruumiinrakennettani” ja lääkityksiäni ajatellen viileä ilmanala sopii paremmin. Onneksi sisällä onkin hivenen viileämpää ilman jäähdytyslaitteitakin. Niitä taas ei tähän taloon tule, sillä jo lämmittäminen syö sen verran sähköä, että enää uusia syöppöjä ei kaivata. Jotkut käyttävät lämpöpumppua, mutta meille se ei käy.

Tänäänkin lähdin kasvimaalle vasta aika myöhään, vaikka toisaalta tietysti kasveille onkin eduksi että ne kastellaan vasta illalla. Muuten aurinko herkästi polttaa pisaraiset lehdet. Kastelin kukkapenkit, ruukut, kasvimaan, kasvihuoneen ja täytin vielä vesisaavitkin. Jospa sillä keinoin olisin ollut sateentekijänä?

Minulle tuli oikein huono omatunto, kun en aikoihin ole piipahtanut täällä. Pitää kai tätäkin välillä vähän ruokkia, vaikka kieltämättä kaksi muuta blogiani ovat ne, joita ylläpidän. Mutta ei sitä koskaan tiedä, milloin mieli muuttuu. - Hyvä kun tulin, sillä löysin uuden kommentinkin, vaikka kommentoija oli tuttu muista blogeistani. Kiva kun kävit!

Katsotaan, sanoi lääkäri

Nimittäin, miltä blogi nyt näyttää. Fraasi tuli tietysti päivän pandemia-uutisoinnista, mistäpä muualta. Kun maailmassa ei muuta kuin murhetta, vaivaa, tautia, köyhyyttä ja pandemian pelkoa, niin vaihdoin edes blogiin väriä. Ettei vain Obeesialla ole sama pohja käytössä? Jos, niin minua ei haittaa ainakaan, jos ei sinua.

Kello on jo vaikka mitä ja uni painaa silmiä, mutta pakko oli tulla moikkaamaan muutaman päivän tauon jälkeen. Moikkaamaan ja iloitsemaan kesän tulosta. Vaikka on tässä vielä vappu ja perinteiset vapun räntäsateet kokematta.

Päivään mahtui ihan vähän kukkapenkkien haravointia, käsityön tekoa (= nuttuja Etiopian sairaalan vauvalaan suomalaisen lähetystyöntekijän kautta, kiitos vinkistä, jonka ensimmäiseksi löysin Palagan blogista. Tähän palaan sitten kun silmät pysyvät paremmin auki.). Muuten tavanomaista lorvimista ja lukemista. Ennen kaikkea päivä on ollut täynnä riemua kukkasista ja keväästä. Ja siitä kun vihdoinkin saatiin auton alle kesärenkaat, hih-hih.

Palmusunnuntaita!

Vielä ei ole näkynyt yhtään virpojaa, mutta voi olla, etteivät he uskalla tulla pihaan asti ja jos uskaltavat, voivat naputella vain ulkoeteisen ovea, jota emme kuule sisälle. Suklaamunia on varattuna ja olisi kiva nähdä näitä naapuruston pikkuisia. Heitä ei ole todellakaan käynyt vaivaksi asti, mutta tavallaan ymmärrän niitäkin, jotka ruuvaavat ovikellon irti palmusunnuntaina. Ja en ymmärrä, elleivät mukulat heittäydy vallan röyhkeiksi kerjäläisiksi.

Meidän lapsuudessamme ei virvottu, mutta haettiin “palmunoksia” maljakkoon. Mummi puhui aina palmuista, kun tarkoitti pajunkissoja. Tänä vuonna sekin unohtui, mutta vielä tässä ehtii. Rairuoho on sentään kylvetty ja se on jo onneksi itänytkin. Lapset ja lapsenlapset tulevat lähes täysilukuisina pääsiäisaterialle, joten ainakin pienimmille haluan siirtää jotain perinnettä. Suklaamunatkin tekevät silloin kauppansa. Ruokalista on vielä vähän vaiheessa, mutta ainakin lammaspaisti kuuluu ilman muuta meidän pääsiäiseemme. Alkuruoaksi on ehkä jotain keittoa suoraan purkista ja jälkiruoaksi kenties tänä vuonna pasha hyytelökakun muodossa.

Ruokalistasta ajatukseni siirtyivät verensokerin mittaukseeni. Jostain kummasta syystä sokeriarvot ovat samat ennen syöntiä ja syönnin jälkeen. En käsitä.

Perinteestä puheenollen, mieleni on vähän apea. Mies oli jättänyt yhden asian kertomatta minulle ja se tuntuu pahalta. En tarkoita, että minulle pitäisi kaiken aikaa olla raportoimassa enkä nyt rupea muutenkaan valistamaan asiasta sen enempää julkisella foorumilla, mutta arvaan että suvulla riittää pohtimista vähäksi aikaa.

Toisaalta, jos hän olisi kertonut, niin olisin ottanut kantaa ja kantani olisi poikennut hänen päätöksestään. Kun hän on mielipiteensä esittänyt ja toiminut sen mukaan, on minunkin pidettävä nyt suuni kiinni, vaikka olen toista mieltä. En toki halua mollata miestäni julkisesti. Eli summa summarum: ehkä oli kuitenkin parempi ettei kertonut etukäteen. Kertoi sentään jälkikäteen sen, millä pahoitti monen mielen.

Käsityksemme tapakulttuurista poikkeaa joskus suuresti. Minä olen kai kasvanut ympäristössä, jossa oli tärkeää näyttää hyviä tapoja ja etenkin ulospäin. Hän on ehkä joutunut tavallaan niin sukuperinteiden vangiksi, että ei ole koskaan niistä välittänyt eikä antanut orjuuttaa itseään. Se, mitä minä pidän huonona käytöksenä, ei ilmeisesti hänen mielestään sitä ole. Akka vaan vouhottaa turhasta.

Iloinen yllätys

Yllätyksiä sattuu. Kirjoitan nyt siis tietysti perjantain puolella torstaista ja keskiviikkoillasta. Kello oli 21.00, aika tarkkaan, kun puhelin soi. Tutun oloinen ääni langan päässä:  - Hei, täällä on…  Olen Suomessa, voitaisko me huomenna tavata?

Niin siinä kävi, että minulle tuli ex tempore  mukava Helsinginmatka. Eipä se suuria järjestelyjä edellyttänyt, sillä bussit kulkevat ja pysäkkikin itse asiassa on melkein ovipielessä. Minulla vain on kovin harvoin mitään niin tärkeää asiaa, että viitsisin lähteä suureen maailmaan.

Tätä tapaamista paljon tärkeämpää ei olisi voinut ollakaan, sillä edellisen kerran näimme toissa kesänä ja sitä ennen  joskus 70-luvun alussa.  Toisin sanoen ystävyytemme on peräisin hyvin kaukaa; kaukaa lapsuudesta ja kansakouluajoilta.

Olimme pari vuotta luokkakavereita, mutta sitten vähitellen poistuimme toistemme kuvioista ja kadotimme lopulta kaikki yhteydetkin. Hän muutti pois Suomesta ja on tehnyt pitkän ja ansiokkaan työuran toisessa maassa, vihittiin siellä papiksikin. Suomessa ei siihen aikaan vielä naispappeja ollutkaan.

Yhteys syntyi uudestaan ihan ihmeellisellä tavalla. Olin jo pitkään miettinyt, mistä tavoittaisin lapsuudenystävän ja tehnyt erilaisia yrityksiä, mutta koskaan ei löytynyt juuri sitä ihmistä. Mutta sitten vaan yhtenä aamun löysin hänen kuvansa lehdestä. Hän oli Suomessa jossain ekumeenisessa kokouksessa, josta Hesari oli tehnyt juttua ja haastatellut häntäkin. Silloin en kuitenkaan ehtinyt saada häntä kiinni, mutta sain yhteystiedot ja siitä se lähti.

Vaihdoimme posteja silloin tällöin muutaman vuoden ajan. Mutta kun ystävyys on kerran luotu ja jo  lapsena vannottu ikuista ystävyyttä, niin eihän sitä mikään katkaise. Ystävyys ei edes vaadi jatkuvaa raportointia. Mutta kun tapasimme ensimmäisen kerran toissa vuonna, niin kyllä siinä itku pääsi. Tämä oli toinen kerta, sellainen kahvikupposen ääressä vietetty hetki. Lyhyt, mutta arvokas.

Romantiikkaa ja iloa ilmassa

Romantiikalla tarkoitan nimenomaan tänään Ruotsin prinsessan kihlausuutista, jota tosin vasta odotellaan. Jo olisi aikakin kuulla, että rinsessa saa rinssinsä. Ilmeisesti virallinen tieto tulee millä hetkellä tahansa, tai sitten jää tulematta. Onnea, jos pitkä seurustelu vihdoinkin olisi tehnyt sulhokandidaatista hovikelpoisen. Ei se varmaan niin helppo ura ole, ei tosin Viktoriallekaan, vaikkei Ruotsissa kuningattarella taida olla senkään vertaa valtaa kuin mitä meillä kaavaillaan tuleville presidenteille.

Olisin minä niin toivonut tyttärellekin samaa, mutta ei taida kuulua kihlauutisia. Poika ehkä oli liikaa kiinni äitinsä essunnauhoissa tai sitten muuten vaan ei kaikki sujunut suunnitelmien mukaan. Kokemuksesta tiedän, että yksinhuoltajaäidit eivät varsinaisesti ole kovaa kamaa avioliittomarkkinoilla. Tänään kuitenkin vietämme saman tyttären synttäreitä, toivottavasti oikein iloisissa merkeissä.

Kävin äsken maksamassa puntin laskuja ja totesin, että en taidakaan käydä ostamassa synttärilahjaksi Marimekon pyyheliinoja enkä kaunista kukkakaupan kimppua,  en edes viinipulloa. Tilille jäi 14 euroa 45 senttiä eli ihan eivät sentään koirat pissi kintuille. Onneksi löysin hyllystä yhden kirjasen, joka näyttää aika koskemattomalta eli sen kehtaan paketoida lahjaksi. Täytyy katsastaa, olisiko ruokakaupassa poikkeuksellisesti tuoreen näköisiä kukkia. Kehun aina kaikille käyttämäämme kauppaa, mutta kukat siellä ovat alapuolella arvostelun, olivat ne Pirkka-tulppaaneja tai jotain muita, niin kaikki ovat yhtä nuutuneita.

Jos tarkkoja ollaan, niin olisin voinut siirtää miehen tililtä vähän avustusta omalleni, meillä kun on huushollissa yhteiset rahat. Mutta kun naputtelin miehenkin tilille maksuun sähkölaskun ja tavallista isomman ruokalaskun (veimme toiselle tyttärelle alkukuusta kaksi isoa kassillista ruokaa), niin antaa nyt olla. Ensi viikolla tulee taas kuitenkin kummallekin tilintäytettä.

Harjoittelu jatkuu

Hoh- hoijaa, harjoittelua ja kokeilua tämä uusi alusta vielä vaatii, mutta tämähän tuntuu hyvältä ja helpolta käyttää, kuten jo eilen kehuin tai ainakin ajattelin. Monta juttua on vielä toistaiseksi hämärän peitossa. Vähän aikaa sain miettiä sitäkin, miten ystäviä pyydetään, mutta kokeilemalla senkin opin. Kiitos ystäville!

Jatkan lauantain pientä puuhastelua eli siivousta, joten ei nyt muuta kuin mukavaa viikonloppua!

Palaan heti asiaan, jos keksin jotain ihan oikeaa kirjoittamisen arvoista tämän löperön höpötyksen lisäksi

Lupaan ja vannon

Tämä possunpunainen pohja häviää HETI ystävänpäivän jälkeen. Mutta kun ystävänpäivänä nyt kaikki on pinkkiä, paitsi minun värkkäämäni ystävänpäiväkortit, niin ikänäköisiä huomioon ottamaton, pienipränttinen pohja kiusatkoon meitä itse kukin nyt muutaman päivän. Mutta toisaalta toivon ihka vilpittömästi, että joku myös ilahtuu tästä. Minä ainakin itse! Toivotan mitä lempeintä ystävänpäivää kaikille blogiystävilleni! Lempeää ja lempeä, ihan miten vaan.

Vaikka kirjoittelen näin pehmeitä, olen kyllä ihan selvin päin, joskin aika valmis jo nukkumaan. Vaaleanpunainen ei ikinä ole ollut oikea värini, roosaan menevä viileä vadelma ja fuksia kylläkin.

Viime päivät ovat sujuneet muutamien mielenkiintoisten sukutaulujen kopioinnissa, siis olen kirjoittanut niitä ihan omin kätösin. Kun kirjat on tehty niin kenkulla tekniikalla, ettei sivuja saa kopioitus turmelematta nidosta, niin eipän tässä muukaan ole auttanut. Nyt on kaksi sukua kirjattu, kaksi tai kolme vielä jäljellä eikä yksikään ole suoranaisesti meidän suku, vaikka liippaakin läheltä ja antaa minulle kaipaamaani kallisarvoista pohjatietoa.

Pohjatietoa mihin? Sitäpä tässä mielen pohjalla varovasti mietiskelen. Unelmia on. Toteutus on hyvin kaukana, jos sellaista koskaan kukaan näkeekään. Miten se nyt menikään: Unelma ilman toteutusta on haave., vai olisko se toistapäin? Mieheni sitä joskus siteeraa, täytyypä tarkistaa, sillä sanonta vielä jatkuikin.

Mutta näissä unelmissa nyt tällä kertaa. Vaaleanpunaisissa.

Hymyä uuteen päivään

Olen varmaan jo ainakin tunnin haahuillut täällä miettimässä mistä kirjoitan, mitä käyttämätömiä ominaisuuksia täällä mahdollisesti on ja muuten vain istunut takamukseni puuduksiin ennen nukkumaan menoa. Tietysti olen kokeillut muutamia uusia sivupohjiakin, mutta palannut taas takaisin Lintu Siniseen. En tiedä, miksi nukkumaan asettuminen nykyisin tuntuu monenakin yönä niin vaikealta.

Meillä on eri makuuhuoneet, joten syy ei ole esimerkiksi etova tunne aviomiestä kohtaan, jos joku sellaista keksii ajatella. Kerronpa miksi nukumme eri huoneissa. Huoneiden välillä tosin on vain yksi ohut seinä, joten kumpikin kuulemme tarkkaan, nukkuuko toinen ja erityisesti sen, kumpi kuorsaa. Minä kuulemma aika usein.

Suhteemme alussa nukuimme pari viikkoa 80 cm leveässä sängyssä ja  mahdouimme oikein hyvin, mutta vain sen kaksi viikkoa. Sitten lähdettiin jo hommaamaan leveämpää petiä. Kun sellaiien oli saatavilla entisestä kodistani, niin ei muuta kuin peräkärry kiinni auton perään ja sänkyä hakemaan. Emme sentään ajaneet sitä lakanat tuulessa hulmuten, mutta melkein.

Kun on elänyt pitkään, hyvin pitkään yksin, niin minulla ei todellakaan ollut jenkkimallista pyöreää tai sydämen muotoista sänkyä, mutta oli hyvällä joustosälepohjalla varustettu, ulkonäöltään itseäni aina miellyttänyt malli, lisäbonuksena tarpeeksi korkeat jalat huonoselköiselle ihmiselle. Siitä ei siis ollut mitään syytä luopua, vaikka pitkänä miinuksena oli leveys 105 cm, siis metri viis senttiä. Miehellä oli ex-rouvansa kanssa ollut pitkään erilliset sängyt ja sitäkin ennen, hyvinä vuosina kaksi rinnakkain lykättyä erillistä ja kapeaa lähinnä laverin mallista sänkyä. Niistäkin toinen oli jo siirtynyt tyttären käyttöön. Enkä minä taatusti olisi siirtynyt toisen vanhaan aviovuoteeseen, en totisesti!

Niin me sitten sisustimme yhteisen sänkykamarimme tällä yks nolla vitosella, jonka kummallekin puolelle mahtui vielä pienet yöpöydätkin: hyvin tarpeelliset yölukemista ja silmälaseja varten kummallekin. Aina kun toinen kääntyi, toinen heräsi. Jos toinen mahtui nukkumaan selällään, oli toinen jo puoliksi ulkopuolella. Ei ollut kerta eikä kaksii, kun jompi kumpi sai napakan täräyksen kyynärpäästä kylkeensä, joskus taisi osua silmäänkin. ja aina oli joko liian kylmä tai liian kuuma. Jos peitto oli minulla, oli kuuma ja mies paleli ja päinvastoin. Siitä sentään pidimme kiiinni, että ei hankita mitään tuplaleveitä täkkejä.

Taisi mennä kaksi tai kolme vuotta, ennen kuin mies varovasti alkoi kartoittaa, mitä mieltä olisin erillisistä sänkykamareista vai loukkaisiko sellainen ajatus minua kovastikin. Ei yhtään loukannut. Minä melkein hurrasin siinä vaiheessa. Mutta joskus on ihana herätessään huomata, että sen takia sängyssä oli niin ahdasta, kun väkeä oli yöllä tavallista enemmän ja mies kuorsaa vieressä vielä aamullakin.

Ihanan aurinkoinen päivä

Aurinko on tänään paistanut upeasti, vaikka pakko tunnustaa: olen katsellut sitä vain lasin takaa. Siis ikkunalasin. Kun viime yö meni melkein valvoessa, nukuin aamulla oikein pitkään ja rupesin sen jälkeen tekemään sudokuja niin ahkerasti, että nyt olemmekin yhtäkkiä jo melkein illassa. Ei tartte enää ihmetellä, miksi eläkeläisten päivät kuluvat niin nopeasti! Meidän lähes kaikilla tapaamillamme sukulaisilla on ollut joku räkätauti menossa, joten meillekin on varmaan tullut erilaisia kantoja eikä ihme, että sairastamme. Mies on ollut erityisen väsynyt ja minulla huono olo tulee ja menee.

Tuntuu lähes keväiseltä ja melkein hassulta pitää jouluvalojakaan päällä, mutta onneksi illat ovat sentään vielä pimeitä, heh.heh ;-). Mies on monena päivänä kannustanut minua ottamaan pensselit esille ja tänään jo melkeiin tuntui siltä, että taidanpa sen tehdäkin. Syksy meni niin tarkkaan muissa harrastuksissa, että maalaaminen ja piirtäminen jäivät kokonaan. Toisaalta aika moni syksyn käsityö on vielä kesken. Ostin eilen vähän uuttakin lankaa, joten sitäkin harrastusta olisi syytä jatkaa ennen kuin hiiret nakertavat kaikki tekeleet hajalle.

Kokosin lahjaksi saamamme kynttelikön ja se on sanalla sanoen upea. Marisin vähän lahjoista, mutta tämä kruunaa kaiken.Enää ei puhettakaan, että yrittäisimme vaihtaa sen tai että nostaisimme toisten seuraksi komeron katolle. Tämä Aarikan Elämänpuu on kaunis. Harmi, etten saanut otetuksi kuvaa saman tien kun kameran muistikortti oli täyttynyt enkä ole saanut vaihdettua uutta korttia tai siivottua tilaa. Vika korjataan! Ja kuten huomaat, korjattu 0n!

Etsin jo eilen kynttelikön kuvaa netistä, mutta kun en muistanut sen nimeä, en myöskään löytänyt kuvaakaan. Tai sitten sen valmistus on lopetettu. Ainakin meidän vanhat, vastaavat kyntteliköt, jotka ovat muistaakseni jostain 70-luvulta peräisin, ovat paljon vaatimattomampia, pienempiä ja rakenteeltaankin vähän erilaisia.

Joulurauhaa

Oikein erinomaisen mukavaa joulun aikaa kaikille!