Huh-huh-hu-huu

Melkein kävi hassusti. Luulin jo, että ajatus on heittänyt minut ulos, kun en ole moneen viikkoon käynyt tätä ruokkimassa. Onneksi sentään yrityksen ja erehdyksen ja hyvän muistikirjan avulla pääsin sisälle. Olisihan se ollutkin noloa jäädä ulos.

Olen puuhaillut viimeiset ajat monien asioiden parissa. Sukututkimusta, erään väitöskirjan lukemista, kaikenlaisen muunkin tekstin lukemista: hömpästä ja dekkareista elämäkertoihin. Pihan rapsutusta ja kitkemistä sekä ikuisuusprojektina olevan tulevan kukkapenkin raivaamista. Olen vasta maastotutkimusvaiheessa ja tehnytkin erilaisia  arkeologisia löydöksiä ruostuneista rautanauloista, linnunluista, kiuaskivistä aina 60-luvun kaljapullon korkkeihin.

Sukuun liittyy murhetta. Vanhempieni vanheneminen ja varsinkin äidin dementoituminen, kuten tuolla muualla olen pitkin kesää kertonut, on ollut tämän kesän pääteema.  Huolta on kotonakin. Oma miesrukkani on ravannut tutkimuksissa ja mitä enemmän tutkitaan ja annetaan troppeja, sen sairaammaksi ja uupuneemmaksi hän tulee.

Sydänlääkkeet aiheuttavat nyt jatkuvaa päänsärkyä. Tai sitten jatkuva päänsärky on ilmaantunut samaan aikaan uusien lääkkeiden kanssa. Kun olen kysellyt, että eikö nyt olisi jo aika  ja niin edelleen, niin hän kokee sen tivaamiseksi ja painostamiseksi. Huolettaa, mutta aikuinen mies ehkä itse tietää, milloin soittaa poliklinikalle.

Kun mies ei juuri tällaiseen vaivaan ole tottunut, niin jo sopeutuminen siihen, että on oikeasti sairas, se on vaikeaa. Siitä puhumattakaan, että viidellä poliklinikkakäynnillä on tavannut viisi eri lääkäriä. Kloppia, sanoo mies. - On väärin sanoa, ettei hän tietäisi mitä on olla oikeasti sairas, sen hän totisesti tietää. Mutta siis uudella tavalla, erilaisesti sairas, kun ei ikinä nimenomaan päätä ole edes särkenyt.

Mutta muuten kesä on mennyt hyvin.

Palmusunnuntaita!

Vielä ei ole näkynyt yhtään virpojaa, mutta voi olla, etteivät he uskalla tulla pihaan asti ja jos uskaltavat, voivat naputella vain ulkoeteisen ovea, jota emme kuule sisälle. Suklaamunia on varattuna ja olisi kiva nähdä näitä naapuruston pikkuisia. Heitä ei ole todellakaan käynyt vaivaksi asti, mutta tavallaan ymmärrän niitäkin, jotka ruuvaavat ovikellon irti palmusunnuntaina. Ja en ymmärrä, elleivät mukulat heittäydy vallan röyhkeiksi kerjäläisiksi.

Meidän lapsuudessamme ei virvottu, mutta haettiin “palmunoksia” maljakkoon. Mummi puhui aina palmuista, kun tarkoitti pajunkissoja. Tänä vuonna sekin unohtui, mutta vielä tässä ehtii. Rairuoho on sentään kylvetty ja se on jo onneksi itänytkin. Lapset ja lapsenlapset tulevat lähes täysilukuisina pääsiäisaterialle, joten ainakin pienimmille haluan siirtää jotain perinnettä. Suklaamunatkin tekevät silloin kauppansa. Ruokalista on vielä vähän vaiheessa, mutta ainakin lammaspaisti kuuluu ilman muuta meidän pääsiäiseemme. Alkuruoaksi on ehkä jotain keittoa suoraan purkista ja jälkiruoaksi kenties tänä vuonna pasha hyytelökakun muodossa.

Ruokalistasta ajatukseni siirtyivät verensokerin mittaukseeni. Jostain kummasta syystä sokeriarvot ovat samat ennen syöntiä ja syönnin jälkeen. En käsitä.

Perinteestä puheenollen, mieleni on vähän apea. Mies oli jättänyt yhden asian kertomatta minulle ja se tuntuu pahalta. En tarkoita, että minulle pitäisi kaiken aikaa olla raportoimassa enkä nyt rupea muutenkaan valistamaan asiasta sen enempää julkisella foorumilla, mutta arvaan että suvulla riittää pohtimista vähäksi aikaa.

Toisaalta, jos hän olisi kertonut, niin olisin ottanut kantaa ja kantani olisi poikennut hänen päätöksestään. Kun hän on mielipiteensä esittänyt ja toiminut sen mukaan, on minunkin pidettävä nyt suuni kiinni, vaikka olen toista mieltä. En toki halua mollata miestäni julkisesti. Eli summa summarum: ehkä oli kuitenkin parempi ettei kertonut etukäteen. Kertoi sentään jälkikäteen sen, millä pahoitti monen mielen.

Käsityksemme tapakulttuurista poikkeaa joskus suuresti. Minä olen kai kasvanut ympäristössä, jossa oli tärkeää näyttää hyviä tapoja ja etenkin ulospäin. Hän on ehkä joutunut tavallaan niin sukuperinteiden vangiksi, että ei ole koskaan niistä välittänyt eikä antanut orjuuttaa itseään. Se, mitä minä pidän huonona käytöksenä, ei ilmeisesti hänen mielestään sitä ole. Akka vaan vouhottaa turhasta.

Silmät rasvassa, muuten intoa pihisten

En malta olla kirjoittamatta kuulumisia, vaikka pitäisi jo olla nukkumassa. Olen virkannut koko illan ahkerasti eli käsityö edistyy hyvin. Olen myös penkonut sukuasioita. Sain edellisenä iltana jostain syystä ahaa-elämyksen: vaarin äidin suku on melkein kokonaan hämärän peitossa. Kävin jo eilen selaamassa Hiskiä ja vielä lisää tänään. (Hiski on Suomen sukututkimusseuran nettisivuilta löytyvä kirkonkirjojen aarreaitta, josta voi kaivelle seurakuntakohtaisesti tietoja, eikä millään vanhalla vaikealukuisella käaialalla tai ruotsilla kirjoitettuna.

No niin, olen aprikoinut tätä isäni isoäidin sukua koko päivän. Nyt illalla löysin paljon nettitietoa, mm. jonkun joskus tekemän aika laajan sukuselvituksen, josta tosin isomummua en ole vielä ehtinyt etsiä, mutta ehkä suiitä löytyy ainakin tietoa hänen vanhemmistaan. Nyt vasta printtasin matskua tarkempaa lukemista varten.

Isä on puhunut Skoonen mummusta, josta ei ole löytynyt mistään tietoa ja josta isäkään ei ole sen enempää osannut kertoa. Nyt minä veikkaan olevani vähän jäljillä, jotka tosin johtavat Sipooseen, mutta nimien ja tilusten mukaan hyvinkin ruotsinkieliseen sukuun. Isä on myös muistanut Packalenin ja Blomqvistin tädit ja ensin mainittu nimi putkahtikin jo esiin, vaikkakin varmaan vähän vanhempaa polvea.

Ehkä tässä kielikysymyksessä on syy siihen, että mummun suku on ollut täysin hämärän peitossa. Vaarin isä taisi olla aika lailla suomalaisuusmiehiä. Taikka ehkä se, että leskeksi jäänyt mummu nai itseään huomattavasti nuoremman miesvainajansa sukulaisen viilensi välejä omaan sukuun. Nimittäin kotirustholli ei olisi ollut kuin hevoskyydin päässä. Toisaalta mistä minä tiedän eikä ole perimätietoa kertomassa, onko valjastanut  hevosen ja käväissyt visiitissä vaikka kerran viikossa. Tai kukaties osannut ratsastaakin?

Tämä nyt on tällaista arvailua ja edelleen läinnä tietojen kartoitusta ja keräilyä vähän sieltä sun täältä. Välipalana luen tyttäreni isän suvun karjalaisista kotikonnuista isosta pitäjänkirjasta. Tänään perehdyin paikalliseen hevosjalostustoimintaan 1900-luvun alun Karjalassa, mutta minullekin tuttuja nímiä ja jopa henkilökuvia vilahtelee kirjassa, vaikken ole heitä tavannut kuin ohimennen joskus 60-luvulla. Hevosjalostu ei varmaan tytärtä kiinnosta, mutta teoksessa on paljon muuta mielenkiintoista ja hänelle sen ostinkin.

Miksi naputtelen tätä, kun voisin lukea mielenkiintoista sukukertomusta ja jatkaa hevossukujen selvittelyä? - No siksi, että hyvin rasvatut silmäni eivät näe lukea, mutta käsikopelolla ja ulkomuistista voin suoltaa tekstiä.

Pyydän anteeksi kirjoitusvirheitä, ne johtuvat tästä rasvasta, jota kävin tänään ostamassa ja kaikkiaan noin heinähäkillisen verran apteekista. Silmälääkäri arveli, että voipi olla kyse allergisesta reaktiosta, jota mahdollisuutta minä tyhmä en tullut ollenkaan ajatelleeksi siitä huolimatta, että syön koko ajan antihistamiinia nuhaan ja yskään. Kun lisäksi oli pakko ostaa paria kallista muuta lääkettä näiden kolmen lajin silmätipan ja silmäyörasvan lisäksi, niin johan tuli laskua yli 200 euroa. Silmälääkäri määräsi tipat kertapipeteissä ja ison annoksen, josta onneksi nyt tuli sentään kelakorvausta. Ekaa kertaa, vaikka olen kostutellut kuivia silmiäni varmaan jo kymmenen vuotta. Vain yörasva on sellainen, ettei siitä tule senttiäkään koravasta, vaikka sitäkin on ostettava uusi tuubi joka kuukausi. Palaillaan taas!

Vääriä hälytyksiä

Ei tullut lumimyräkkää, joten turhan takia vaihdoin sivupohjaa. Ehkä vahinko ei kuitenkaan ollut suuri ja saanhan ruskeanrauhallisen pohjan taas nopeasti takaisin, jos tämän lukeminen ottaa liikaa silmiin. Miten on?

Toisen väärän - tai oikean - hälytyksen aiheutti pian neljä vuotta täyttävä printterini. Ilmeisesti se alkaa olla pian tiensä päässä, kun joka painatuskerralla tulee erilaisia hälyjä. Tänään se huomautti, että muste alkaa loppua ja se varmaan pitääkin paikkansa. Kotona on kolme varapatruunaa väri, mutta onneksi myös yksi musta, joten tämä ei haittaa.

Sitten tietokone väitti, että printterin USB-kaapeli on irti. Sen se teki kesken painotyön. Seuraavaksi väitettiin, että tietokoneessa on kokonaan uusi ja tuntematon laite. Ei ole, ellei sitten joku peevelin pöpö ole majoittunut sisälle kaikista varotoimista huolimatta.

Seuraavaksi printteri keksi olla kokonaan printtaamatta, mutta pani työni jonoon. Kun olin poistanut kokonaista viisi isoa työtä turhaan jonottamasta ja aloittanut alusta, päätti kone lopettaa toimintansa. Ensin se oli ihan hiljaa  ja näytti sitten  ilkeän herjan, että tätä työtä se ei ainakaan printtaa. Mutta kas, printtasikin koko ajan juuri sitä samaista pitkää sukuluetteloa.

Nyt kaikki neljä lainassa olevaa sukukirjaa, ne joita kirjoittelin yökaudet, on printattu ja mapitettu. Lisäksi ne on talletettuna paitsi tietokoneelle, myös kahdelle levykkeelle, mutta ei sentään kassakaapissa.  Kun näitä ei ole myynnissä eikä kovin helposti keneltäkään lainattavissa, käsittelen mappia kuin kukkaa kämmenellä.

Samaan mappiin on minulla vielä runsaasti muuta, siis lähempää sukua käsittelevää  materiaalia. Se pitää nyt seuraavaksi selvittää ja saada paperille. Nämä äskeiset olivat vasta sanoisinko viitekehystä itse asialle eli omalle suvulle. Työmaata piisaa muutamaksi talveksi.

Palaan taas virkkuuneulan ja neuletyön pariin. Ne eivät heittele herjoja.

Uskomaton muuttui todeksi

Minä tepastelin tänään ensimmäistä kertaa sillä pihamaalla, jolla isäni, isoisäni ja hänenkin isänsä ovat aikanaan kirmailleet, olin siis käymässä esi-isieni tantereilla. Koska talo on toisten käytössä, en tohdi esitellä edes ottamiani kuvia.

En ehkä kuullut sellaista historian siipien havinaa, kuin olisi voinut etukäteen ajatella, mutta asiaa ehkä pitää sulatellakin jonkin aikaa. Vietin joka tapauksessa kivan ja koskettavan iltapäivän.

Tulin myös ajatelleeksi, että minulle on ilmeisesti puhuttu puuta heinää monestakin seikasta. Toisaalta en ole itsekään ollut aikaisemmin kiinnostunut ottamaan selvää todellisesta laidasta - mikä se sitten onkaan.

Joskus katkeruus ja kauna, ehkä lähisukulaisten välinen vihoittelukin voivat jatkua sukupolvesta toiseen. Ne heijastuvat siinä, miten tapahtumista kerrotaan jälkipolville ja etenkin mitä jätetään kertomatta.

Omalla kohdallani kyse on pian sata vuotta vanhoista asioista, joista on tavattoman vaikea vieläkään puhua.  En tiedä avoimesta vihanpidosta, mutta jotain on varmaan jäänyt aikanaan hampaankoloon. Ehkä. Edellinen polvi ei puhu jos ei kysytä. He eivät puhu emmekä me tohdi kysyä. Sinänsä surullista, sillä pian aikaa ei ole ketään, jolta voisikaan kysyä. Toisaalta fakta on se, että varsinaisesti se sukupolvi joka asioista tietäisi, on jo ajat sitten mennyt manan majoille.

Näitä saman tapaisia salattuja asioita saattaa suvussamme olla sekä isän että äidin puolella. Miehenikin on valitellut samaa omasta suvustaan: kaikkea ei ole kerrottu. En silti usko, että suvuistamme löytyisi rosvoja tai ryöväreitä, ei hirsipuita eikä käsitykseni mukaan lehtolapsiakaan. Joskus ehkä perillinen on syntynyt aika pian häiden jälkeen, mutta eihän se nykyäänkään kovin outoa ole. Ehkä meiltä puuttuu puhumisen taito ja puhumisen kulttuuri. Olisikohan se joku puuttuva geeni?

Hullaantunut sukuunsa

Voi vitsi, olen täysin höpsähtänyt tähän sukututkimukseen. Yö on melkein mennyt ja täällä minä vain kupsehdin. Suljin tosin jo äsken tekstinkäsittelyn ja tulin vain ihan vähän kurkistamaan blogeihin. En tietenkään malta olla kirjoittamamatta tänne paria sanaa.

Kuten kerroin, sain lainaksi pari mielenkiintoista sukukirjaa tai oikeastaaan ne ovat pääasiassa sukutaulujka. Liimasidottuja vihkosia ei voi noin vaan pistää kopiokoneeseen ja kun ehdottomasti haluan saada myös itselleni nämä aarteet, niin eipä tässä ole vaihtoehtoja. Kopiokone ei käy, siis naputtelen käsin.

Sukutaulujen avulla hahmotan monta asiaa jo nyt ihan uusin silmin. Suurin osa henkilöistä on korkeintaan hyvin etäisiä sukulaisia, jos ollenkaan, mutta kun nämä harvinaiset kirjat sain käteeni, en arvaa jättää yhtäkään nimeä kopioimatta. Ei koskaan tiedä, miten kiinnostukseni rönsyää tai mitä tulee vastaan.

Istun siis tietokoneella niin paljon kuin takamus kestää  ja mies sietää  ja naputtelen sukutauluista itselleni omia tiedostoja mahdollista jatkojalostusta varten. Aina kun tuntuu, että en jaksa, aivot eivät enää toimi, tulee vastaan joku yllättävä kytkös. Tuttu nimi tai tuttu henkilö - ai jaa, tuokin on etäinen sukulainen.

En ole vielä tilannut itselleni sukututkimusohjelmaa, mutta tässä on tarvittavaa pohjamateriaalia sitäkin varten eli tilaus tulee pian ajankohtaiseksi. Ilmaisversion otin testikäyttöön, mutten ole ehtinyt oikein kunnolla perehtyä siihen enkä ole varma, onko käyttöoikeuskin jo loppunut.

Toinen syy on tässä pöydällä: iso pino maksamattomia laskuja. Sitä se tekee, kun on kallis mutta komea uusi paikka suussa. Myös isoja lääkelaskuja on odottamassa maksamista, kun oli pakko taannoin vähän  vinguttaa visaa. Lisäksi olen tärvännyt rahaa divarikirjoihin. Selitän itselleni, että taustamateriaalia itselleni jotain tuntematonta tarkoitusta vaten. Murteita, kaskuja, historiikkeja ja sen sellaista. 

Kun laskut on selvitetty, niin ehkäpä sitten. Mutta tätä kopiointityötäkin riittää vielä monen moneksi päiväksi. Ja ilmeisesti yöksi myös.

Sukujuhlaa

Sain taas puhtia sukututkimukseen. Eräs sukulainen lähetti ystävällisesti tekemiään sukutauluja ja kokosin niistä äkkiä isälle syntymäpäivälahjaksi pienen koosteen. Tosin takuuta en sille voinut antaa, sillä jotkut asiat olivat mielestäni vähän ristiriidassa keskenään. Sukulainen ei toki ole tehnyt virheitä, sillä hän on tunnettukin tällä alalla. Virheet ovat enemmänkin omassa päässäni.

Isä täytti 87 vuotta ja juhlat siis olivat pienimuotoiset, mutta sukujuhlat mitkä sukujuhlat, vaikka läsnä on vain lähimmät eli ns. perikunta. Isä oli mielissään ja itse arvelin, että se se vasta minua harmittaisi, jos minulla olisi aineisto kotona, mutta en ehtisi toimittaa sitä isän tutkittavaksi. Sitä kun ei koskaan tiedä, miten kauan kukakin näitä tauluja on tutkimassa ja sekin kumpi lähtee ensin, isä vai tytär.

Itselleni oli lähes juhlaa, kun löysin vahvistuksen meidän oman suvun ja talomme isäntäväen väliselle sukulaisuudelle. No, ei nyt ihan lähimpiä serkuksia sentään olla, mutta kun isäni vaari oli tämän talon isännän viides serkku, niin onhan se sukulaissuhde ilman muuta! Mieheni, jota ei sukututkimus kiinnosta, saa aina hepulin, kun puhun seitsemänsistä tai kymmenensistä serkuista… Hänen sukujuurensa on selvitetty ajat sitten, joten mitäpä sitä selviä asioita enää tutkimaankaan.

Toinen minun mielestäni uskomattoman jännä löytö oli se, että tämän talon yksi esi-isä on mennyt hakemaan emännän, mistäs muualta kuin lapsuudenkotini tiluksilta. Tiesin hyvin, että siellä on ennen vanhaan ollut talo, mutta tilallisesta en löytänyt mitään tietoa. Viimeinen isäntä iski emäntänsä kuoliaaksi ja siinä vaiheessa talo kaiketi autioitui. Tämä ensin mainitsemani talollisentytär ei kuitenkaan menettänyt äitiään näin ikävästi. Hän ilmeisesti oli syntynyt jo ainakin satakunta vuotta aikaisemmin.

Kun aikanaan lähdin opiskelemaan, oli vahvana vaihtoehtona historian opinnot. Se jäi kuitenkin kakkoseksi. Kun ennen opiskelupaikan saantia oli läpäistävä  psykologin testit - juu-u myös musteläikkätesti - niin olin aikamoisessa liemessä yrittäessäni keksiä perusteluja kysymykseen miksi tänne, miksei sinne. Ilmeisesti keksin pätevän vastauksen, kun minusta tuli vasta nyt historianpenkoja.

Hu-huu, sukututkijat, olisi asiaa!

Sattuuko kukaan tuntemaan sukututkimusohjelmia? Minulla on koekäytössä Sukujutut, mutta näitähän on muitakin. Olisi kiva kuulla kokemuksia ennen ostopäätöksen tekoa. Ja saakohan mitään kautta niistä yhtään alennusta?

Sain taas vauhtia itseeni. Tuli mieleen, että nyt ne tiedot on haalittava kasaan, jos sen joskus aion tehdä. Iiäkkäät vanhempani eivät ehkä enää monen vuoden päästä ole tietojani lukemassa. Jos olen itsekään.

Omat tutkimusmetodini eivät täytä mitään kriteerejä, mutta hauskaa tämä ainakin on. Tänäänkin innostuin oikein piirtämään kartan paperilappuselle: meidän talon entinen isäntä oli naimisissa meidän isovaarin veljenvaimon siskopuolien (monikko siis ei ole virhe) kanssa. Ja kun piirtelin kuvioita eteenpäin, tulin siihen tulokseen, että isä noin laskien ja vähän mutkia oikoen olisi entisten isäntien smååkusiini.

Vakavasti puhuen, en halua tieten tahtoen vääristellä Suurta Totuutta, mutta sen verran paljon virheitä jo minunkin suurella asiantuntemattomuudellani on löytynyt eri sukupuista, että on näemmä jotkut muutkin oikoneet suurempia mutkia. Työvoiman jatkuvuuden varmistaminen oli entiseen aikaan äärettömän tärkeää, mutta ei se aina niinkään mennyt, että vanha isäntä nai nuoren, hedelmällisen työihmisen. 

Meidän suvussa ainakin ovat leskiemännät osanneet ottaneet riuskan nuoren työmiehen taloon ja aviomiehekseen. Hyvä lukutaito oli lisäetu, mutta kyllä mä luulen, että sokeri suli vielä muutenkin emännän suussa, tässäkin mainitussa tapauksessa vielä alle viiskymppisellä. Myös vaarin äiti oli ensin naimisissa yhden kanssa, mutta kun tämä oli sairaalloinen ja kuoli nuorena, niin emäntä nai kiireesti serkkupojan. Taas oli talossa isäntä ja jälkeläisiä syntyi kymmenkunta.

Nyt se on kahlattu

Sukukirja nimittäin. Se on nyt kahlattu läpi ja muistiinpanoja tehty kynä sauhuten. Huh-huh, melkein meinasi henki lähteä tässä urakassa, kun olen muutamana iltana ahertanut yli puolen yön. Nyt saavat muistiinpanoni levätä ehkä ensi vuoden puolelle tai ainakin joulun yli ja sitten rupean miettimään, mitä teen niillä. Joitakin kokonaan uusia ja kiehtovia asioita olen joka tapauksessa löytänyt, esimerkiksi vaarini äidin vanhempien nimet ja kotipaikat olivat minulle täysin uutta tietoa. En tiedä, onko isäkään tiennyt niitä vai onko ns. syitä, miksei näistä ole koskaan puhuttu sanaakaan. Sama koskee äitini esivanhempia. Yhden kuuluisuuden äiti muistaa aina mainita, muttei esimerkiksi sitä, mitä hänen oma äitinsä on tehnyt nuoruudessaan. Teemmeköhän me itse samoja virheitä omien lastemme valistuksen suhteen?

En olisi jaksanut lukea enää sivuakaan sukutauluja. Jo eilen luulin noutajan tulevan, kun yhtäkkiä huomasin istuneeni koko illan juomatta ja syömättä melkein tuoliin juurtuneena. Olin todella uupunut, mutta pari lasillista vettä ja voileivät virkistivät kummasti. Vähän sama tilanne on tänäänkin, kun jäi lounas yhden luumupurkillisen varaan, mutta täytyy pian korjata tilanne. 

Sain kirjoitettua sen minkä aioinkin, vaikka jättiannos joulusinappia jäikin tänään tekemättä. Oikein hyvä mieli on joka tapauksessa palkintona yhden sinikantisen vihon täyttämisestä. Nyt voi sitten ruveta valmistautumaan oikein tosissaan jouluun ja joulun odotteluunkin. Kas, vaikken eräistä jouluhössötyksistä välitäkään, niin silti rakastan joulun aikaa.

Höh, ei tärpännyt

No juu, niin. Hävitin taas kirjoitelmani, vaikka se oli jo moneen kertaan tallennettu. Sukuasioista kirjoitin, mutta nyt ei sisu anna periksi jättää koko juttua sikseen. Aloitetaan siis alusta, mutta arvattavasti tästä tulee paaaljon lyhempi kuin hukatusta versiosta.

Minulla oli haussa paksu ja laaja sukuteos, jota kyselin sen tekijältä. Ei tärpännyt. Painos on loppu. Uutta ei otetta. Kirjastosta on varastettu. Kansalliskirjastostakin on varastettu. Mutta minullapa on lainassa tämä kallisarvoinen eepos. Olen nyt toista viikkoa kirjoitellut ahkerasti sukutauluja ruutuvihkoon. Onneksi aloitin, sillä milläpöä muulla menetelmällä minä niitä tietoja saisin itselleni muisiin, kun kirjaa ei hirviä ajatellakaan laitettavaksi kopiokoneen rääkättäväksi.

En tietenkään kopio kuutta tuhatta sukutaulua, vaan lähinnä ne, jotka tiedän koskevan omia es-isä ja äitejä tai tuttuja taloja taikka tämän meidän talon entisiä omistajia. Mutta on sitä siinäkin jo kirjoittamista ihan tarpeeksi. Samalla - tai ehkä paremminkin vasta seuraavassa vaiheessa, saan  jäsenneltyä mielessäni sukua ja myös aikaisempia tietojani.

Kun ei tuota ruusuakaan ole kukaan huolinut tai ei ainakaan ilmoittautunut, niin myönnän sen nyt ainakin itselleni.