Ollaan jo heinäkuussa

Heinäkuu eli puolet kesästä mennä vilahtanut vikkelästi ohi. Alkukesä meni kovin nopeasti, sillä vanhempani ovat sairastelleet vuorotellen toukokuusta lähtien. Äidin dementia on pahentunut merkittävästi ja isä uupuu raskaan hoitotaakan alla. Mutta he ovat keskenään sopineet hoitavansa toisensa mahdollisimman pitkään kotona. Sitä tahtoa me lapset emme voi emmekä halua kiistää. Toivomme vain, että tilanne päättyisi aikanaan heidän toivomallaan tavalla.

— Tyttärellä alkaa ensi viikolla loma ja hän valitteli juuri kauheaa kohtaloaan, kun helteet ovat kuulemma nyt päättymässä. Itse puolestani toivon vähän viileämpää. “Perinteistä afrikkalaista ruumiinrakennettani” ja lääkityksiäni ajatellen viileä ilmanala sopii paremmin. Onneksi sisällä onkin hivenen viileämpää ilman jäähdytyslaitteitakin. Niitä taas ei tähän taloon tule, sillä jo lämmittäminen syö sen verran sähköä, että enää uusia syöppöjä ei kaivata. Jotkut käyttävät lämpöpumppua, mutta meille se ei käy.

Tänäänkin lähdin kasvimaalle vasta aika myöhään, vaikka toisaalta tietysti kasveille onkin eduksi että ne kastellaan vasta illalla. Muuten aurinko herkästi polttaa pisaraiset lehdet. Kastelin kukkapenkit, ruukut, kasvimaan, kasvihuoneen ja täytin vielä vesisaavitkin. Jospa sillä keinoin olisin ollut sateentekijänä?

Minulle tuli oikein huono omatunto, kun en aikoihin ole piipahtanut täällä. Pitää kai tätäkin välillä vähän ruokkia, vaikka kieltämättä kaksi muuta blogiani ovat ne, joita ylläpidän. Mutta ei sitä koskaan tiedä, milloin mieli muuttuu. - Hyvä kun tulin, sillä löysin uuden kommentinkin, vaikka kommentoija oli tuttu muista blogeistani. Kiva kun kävit!

Aihe Iloa, Surua | Kommentit (4)

Teema toisensa jälkeen

Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, mietin mistä ihmeestä keksin järkeviä aihepiirejä. Turhaan murehdin, sillä näköjään teemoja syntyy tilaamattakin.

Suren isän nuorempaa serkkua. En juurikaan ollut edes tekemisissä hänen kanssaan muuten kuin lapsuuden sukujuhlissa ja nyt myöhemmin vanhempieni syntymäpäivillä. Viimeksi tapasin hänet isän 85-vuotispäivillä, joille hän tuli veljiensä kanssa iloisesti nauravana onnittelurintamana. “Onnittelemaan suvun vanhinta”, kuten he tullessaan totesivat. Me emme lähde tästä maailmasta ikäjärjestyksessä, emme tosiaankaan. Suvun vanhin on edelleen suvun vanhin.

Vaikken tiedä sukulaisen kuolinsyytä, en hänen sairauksiaan tai terveyttään ja vaikka omat vanhempani ovat vielä elossa, on yksi syy suruun varmasti tietoisuus siitä, että pian meidän ikäpolvemme on sitä vanhinta, lähtevää polvea ja ainoa sukutapaaminen on hautajaiset. Suru nostaa esille myös monet muistot lapsuudesta. Mekin vierailimme usein tämän nyt edesmenneen kotitalossa mummin siskon luona. Mummi olikin viisas nainen, kun kuljetti meitä lapsia mukanaan sukulaisissa. Mainitut sukulaispojat olivat silloin jo aikamiehiä, joten heihin ei sen kummempaa kontaktia syntynyt. En edes muista, olivatko he kotona ja jos olivat, niin eivät ainakaan seurustelleet pikkulikkojen kanssa.

Tein viime viikolla tilausta nettivaatekauppaan syksyn varalle. Kun minulla ei ole kaapissa yhtäkään mustaa vaatetta, niin nyt tuli lähes pakkomielle tilata musta jakku, ikään kuin “varmuuden vuoksi”. Se, ehtiikö vaatekappale hautajaisiin, on kokonaan toinen asia. Kai tässä iässä pitäisikin olla musta hautajaisvaatekerta aina kaapissa valmiina, mutta en voi sietää mustaa väriä. Sain ehkä kiintiöni täyteen mustasta väristä työelämässä, kun katselin nuoria umpimustaan puettuja kollegoita. Heille se itse asiassa saattoi olla turvallinen suojaväri, jolla pitää tiettyä etäisyyttä ja näyttää ammattitaitoa, sanotaan nyt vaikka meihin ikäloppuihin kollegoihin tai muuhun maailmaan päin.

 - Nyt mietin vaihtoehtoja, esimerkiksi sitä, olisiko joku vanha vaate mahdollista värjätä yksiväriseksi oikein tummaksi. Useimmissa vaatekappaleissa on mukana niin paljon tekokuitua, että värjäys voi olla aika epävarma yritys. Muutaman päivän ainakin uskallan vielä odottaa postilähetystä. Sinänsä naurettavaa edes miettiä tällaista, mutta niin se vain on. Vaatteillakin surraan.

Vaikka itse voin oikein hyvin mennä, ja olen mennytkin hautajaisiin tummansinisessä jakkupuvussani, niin viimeksi huomasin olevani ainut aikuinen, jolla ei ollut mustaa hautajaisvaatetta. Toisinkinpäin on käynyt. Niin tekopyhä olen ollut, että kerran paheksuin hiljaa mielessäni ystäväni terrakotan väristä, avonaista puseroa mustan jakkupuvun alla. Olihan hän sentään sureva leski. Niin että turha on sanoa, ettei vaatteilla surra.

Aihe Surua | Kommentit (7)