Vaahtokuu ja kulttuuria

Tänään vietämme suomalaisen kulttuurin ja Kalevalan päivää, kuten kaikki jo tähän mennessä ovat varmaan huomanneetkin ulkona liehuvista lipuista. Nyt en siteeraa Kalevalaa, vaan Vuotuista ajantietoa, Kustaa Vilkunaa siis. Hänen mukaansa näet nyt on menossa vaahtokuu - tiesitkös sen?

Näin Vilkuna sanoo: “Kun vanha kansanomainen ajanlasku perustui taivaallisen kuun mukaisiin kuukausiin, niin joidenkin vuosien sisään sattui 13 kuun syntymää, toisten 12. Eräs tuollainen käytännöstä pois jäänyt kuukausi on ollut sydäntalven kolmas kuukausi, vaahto-, vahto- eli kevätkuu. Vanhan määritelmän mukaan vaahtokuu syntyi seitsemän viikkoa ennen vanhan luvun pääsiäistä, siis molemmin puolin laskiaistiistaita. ”

Kun viikolla vietettiin laskiaista, niin nyt siis on vahtokuu, kuten meidän kulmlla varmaan sanottiin ennen vanhaan. ´’Vaahtokuu varikset tuopi’, tiedettiin Karjalassa.

Mepä juhlistamme Kalevalan päivää ruoalla, joka myös on osa kulttuuria, eikös vaan? Lammaspata ei ehkä ole tyypillinen kalevalainen ruokalaji, mutta se nyt muhii uunissa. Padassa on paloitellun lampaanpaistin  ja pekonin lisäksi runsaasti valkosipulia, tavallista sipulia ja tilkka punaviiniäkin, mausteena minttua, laakerinlehti ja pippuria. Kolmen juuston kermalla maustetut valkosipuliperunat kypsyvät toisessa astiassa. Tuoksut ovat jo nyt ihan mahtavat, vaikka ruoka varmaan saa olla vielä puolentoista tuntia uunissa.

Palatakseni suomalaiseen kulttuuriin, niin siihen liittyy lehdistökin. Löysin pari viikkoa sitten jotain paperipinoa siivotessani Hesarista vuosia sitten repäisemäni kolumnin, kirjoittanut toimittaja Perttu Kauppinen. Niin fiksu en ollut, että olisin merkannut edes vuosilukua, saati päivämäärää. Teksti tuli heti mieleeni, kun muutama päivä sitten isojen kauppaketjujen asiakaslehdet kopsahtivat postilaatikkoon. Molemmat olivat kuin yhdessä muotissa valettuja ja nostivat verenpainettani yhtä tasapuolisesti kumpikin.

Kauppisen kolumni  oli otsikoitu “Aivan liian hyvä lehti” ja teksti alkoi näin: “Nyt on nähty sekin ihme, että omistaja haluaa uudistaa aikakauslehtensä sen vuoksi, että julkaisu on journalistisesti liian korkeatasoinen.” Ja sitten kirjoittaja jatkoi ruotimalla tuolloin tapahtuneita Pirkka-lehden muutoksia, mutta pääsi sohaisemaan vastaavalla tavalla myös Yhteishyvää. Allekirjoitin joka sanan ja siksi varmaan olinkin ottanut tekstin talteen.

Lainaan vielä juttua: “Vaikka ihmiset ovatkin nykyään tottuneita mainoksiin, yleisaikakauslehdestä käyvä Pirkka on varmasti paljon parempi palkkio asiakkaille kuin myynnin edistämiseen orjuutettu lehti. Vähän samaan tapaan kuin lahjaksi saatua yksiväristä T-paitaa käytetään mieluummin kuin sellaista, jossa on kauppaketjun logo.”

Kolumni julkaistiin ennen Pirkan suurta lehtiuudistusta, mutta tiedossa kuitenkin olivat  jo  johdon uudet linjaukset, sillä toimittaja osasi ennakoida tulevaa. Hän antoikin lukijoille pirkkaniksin: “Jos Pirkan muuttuminen pelottaa, pane tämän vuoden lehdet säästöön, niin voit lukea ne uudestaan seuraavana vuonna.”

Tämmöisenä vanhempana naisihmisenä muistan kaiholla sen ajan, jolloin kaupan lehdet olivat sisällöltään aikakauslehtien parhaimmistoa. Ymmärrän erittäin hyvin, miksi lehdissä on ilmoituksia, mutta en oikein käsitä sitä, miksi mainokset korvaavat lähes tykkänään toimituksellisen aineiston, siis oikeiden toimittajien kirjoittamat oikeat jutut. Ehkä niitä nytkin on, mutta vyörytettynä täyteen merkkimainontaa. En halua lukea juttuja, joissa  joka lauseessa neuvotaan käyttämään vain ja ainoastaan Z-kaupan Z-merkkisuksivoidetta, ÅÄÖ-kaupan ÅÄÖ-merkkimaitoa taikka sukkahousuja, joita saa vain XYZ:sta. Tämä ei tietenkään ole pelkästään kaupan lehdissä esiintyvä ilmiö, mutta miten tulikaan nyt mieleeni.

Kun keskustelimme miehen kanssa aiheesta, hän kertoi pikkupoikana oppineensa Yhteishyvän juttusarjasta äärimmäisen tärkeitä asioita, taisi olla Amerikan intiaaniheimoista. Koskaan myöhemminkään ei ole kuulemma tullut mitään lisättävää silloin syntyneeseen tietokantaan.

Aihe Taidetta ja kulttuuria | Kommentit (1)

Liputuspäivä

 Tämän aurinkoisen päivän liputus sykähdytti jo siinä vaiheessa, kun en vielä tiennyt mitään M. Ahtisaaren saamasta Nobelin Rauhanpalkinnosta. Kerranpa osui liputus hienosti kohdalleen! Ei silti, ettenkö suuresti arvostaisi Aleksis Kiveä ja hänen tuotantoaan. Seitsemän veljestä on teos, joka pitäisi muistaa ottaa hyllystä vähintään kerran vuodesta. Se tosin on varmaan niitä kirjoja, jotka ainakin minun kouluaikaani onnistuttiin melkein tappamaan, mutta onneksi taas aikuisena olen löytänyt Kiven upean kielen. Ja jos ei aito Kivi maistu, niin onneksi riemastuttavat Koiramäen veljekset ovat olemassa.

Minulla tämä uusien ajatuksien laatiminen sujuu vielä vähän takkuillen. En esimerksi ihan kauheasti pohtinut, kun nappasin tälle tekstille aiheeksi noinkin komean otsikon kuin taidetta ja kulttuuria. No, ehkä tähän tulee muutakiin. Ainakin jossain vaiheessa kyllä avaan oman otsikon erikseen kirjoille, mutta totta kai  A. Kivikin mitä suurimmassa määrin on taide ja kulttuuri-asiaa.

Tässä blogissa en sen kummemmin ole julistanut vielä kotikontujani, mutta keskiseltä Uudeltamaalta ollaan ja siksikin Kiven kieli on kovin läheistä. Muutenkin ollaan lähellä, sillä Kiven kuolinmökki on melkein kauppamatkamme varrella.

Luulin muuten pitkään, että täällä ei ole murretta. Se pitääkin paikkansa sikäli, että vanha murre on lähes hövinnyt. Muistan hyvin, miten esimerkiksi mummin siskokset vielä 60-luvulla puhuivat täyttä täkäläistä ja oikein nuotilla. Heidän lapsensa, nykyiset ikämiehet yhä tänä päivänä käyttävät tiettyjä murresanoja. Ometta, ketta, poteetimaa… tiedätkö mitä ne tarkoittavat?

Aihe Taidetta ja kulttuuria | Kommentit (6)